Sinnikäs voittaa myös

Huomaan aika usein murehtivani, ettei sosiaalinen media ole Suomessa pystynyt yritysten ja yhteisöjen viestinnässä kunnon läpimurtoon. Suurista puheista huolimatta on tyydytty näpertelyyn.

Samaan aikaan mietin yhä tarkemmin, miten paljon minun kannattaisi käyttää omaa aikaani somessa. Vai olisiko viisainta tehdä kaikki liikenevät hetket jotakin aivan muuta?

Innostus syttyy ja
sammuu nopeasti

Joskus elämässä osuu kohdalle jotain niin innostavaa, että siihen lähtee mukaan kuin huomaamattaan. Tuoreena esimerkkinä tästä on presidentinvaalien ensimmäistä kierrota edeltänyt liikehdintä sosiaalisessa mediassa. 

Ensimmäisen vaalipäivän jälkeen Facebook-kampanjointi tosin vasta yltyikin. Tätä kirjoittaessani Pekka Haaviston Facebook-sivulla on yli 116 000 ja Sauli Niinistön sivulla yli 102 000 tykkääjää. Ne ovat suomalaisittain huimia määriä.

Oma innostukseni alkoi hiipua pian ensimmäinen vaalipäivän jälkeen. Toki äänestämässä käyn. Törkykirjoittajat veivät kuitenkin hohdon vaalitaistelusta, josta olisi voinut tulla yksi Suomen historian hienoimmista ja merkityksellisimmistä.

Palaan tähän aiheeseen, kunhan vaalit on saatu pidettyä.

Kenen vetovoima
kestää ja kehittyy?

Sosiaaliselle medialle lienee tyypillistä, että ihmiset innostuvat nopeasti mutta kyllästyvät vielä nopeammin.

Kyky unohtaa pian on ehkä onneksi yksilölle. Yritys- ja yhteisöviestinnälle tai vakavalle kansalaisvaikuttamiselle lyhytjänteisyys on heikkous.

Osa some-kansasta näyttää vaeltavan puolijuoksua innostuksesta toiseen - eikä kukaan enää seuraavalla viikolla muista edellistä Kovaa Juttua. Siihen ihmisillä on täysi oikeus.

Mielenkiintoinen kysymys on, mitä tahot pystyvät ja miten pitämään yllä esimerkiksi Facebook-sivunsa tai bloginsa vetovoiman  viikosta, kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen. Räjähdysmäinen kasvu ei näytä enteilevän suosiolle pitkää ikää. Ylläpitäjän sinnikkyyteen taas sisältyy valtavia mahdollisuuksia.

Pienin budjetein
suuriin voittoihin

Some tasasi presidenttikampanjoiden budjettieroja. Ilman suuria RAY- tai muita avustuksia toimivat kansalaisryhmät voivat sosiaalisen median voimin  haastaa vanhat, vankat ja jymahtäneet järjestöt. Myös pienet yritykset saattavat somessa ahkeroiden saada monta kertaa suurempien kilpailijoidensa asiakkaat kiinnostumaan.

Rahapulaa voivat siis korvata aika ja fiksut ajatukset. Sosiaalinen media ei ole automaatti, josta ropisee voittoja - henkisiä tai taloudellisia - ilman panoksia.

Kaikilla ei ole ylimääräistä aikaa, jota voisi syöttää someen. Tarvittaisiin siis ajatuksia, jotka innostaisivat muut mukaan - käyttämään aikaa, jota heillä syystä tai toisesta on.

Maailmanparannusta
Facebookin voimin

Olen ollut mukana parissa Facebook-kokeilussa, joiden tulevaisuutta huomaan viime päivinä pohtineeni tavallista enemmän. Miksipä en kertoisi mietteitäni saman tien julkisesti.

Syksyllä perustimme epävirallisen verkoston voimin Facebook-sivun nimeltä Ihmisoikeudet vammaisten arkeen. Sen ideana on tarkastella vammaisten asemaa nimenomaan ihmisoikeuskysymyksenä. Sosiaalipoliittiseen nippelöintiin ei ole tarkoitus lähteä mukaan.

Tavoitteena oli koota yhteen ihmisiä yli järjestö-, puolue- ynnä muiden rajojen. Tykkääjiä kertyikin jouluun mennessä aika mukavasti. Sivu myös päivittyi tiheästi. Päivitys aamuin illoin oli rutiinia. Usein linkkejä jaettiin useita päivässä.

Myös lukijat osallistuivat aktiivisesti kommentein ja peukutuksin. Alkoi tuntua, että meille oli rakentumassa nettiin yhteisö tärkeiden tavoitteiden ympärille. Yhteyttä on pidetty myös meilitse ja puhelimitse, kun asiat eivät ole sopineet julkisesti käsiteltäviksi.

Miten usein on
sopivan usein?

Joulun tienoilla alkoi tipahdella ensimmäisiä moitteita liian tiheistä päivityksistä. Ne kuulemma häiritsivät. Samaan aikaan noille monille päivityksille tosin riitti peukuttajia ja kommentoijia.

Jotkut kirjoittivat reilusti Facebook-sivulle, paljon useammat olivat kaivaneet esiin henkilökohtaisen sähköpostiosoitteen. Kaikilla oli sama asia: heitä rasittaa se, että Facebook-virtaansa tulee niin usein niin ikäviä aiheita.

Kriitikkojen suositus oli, että sivu päivittyisi noin kerran kuukaudessa. Tilapäivitysten riesastahan on Facebookissa aika helppo päästä eroon; lakkaa vain tykkäämästä kyseisestä sivusta. Sitä voi käydä lukemassa, jos joskus aikaa ja kiinnostusta riittää.

Muutamasta tiheistä päivityksistä harmistuneelle ei olisi mikään pakko korvaansa kallistaa. Silti on pakko myöntää, että se vaikutti. Ainakaan minä en kykenisi kirjoittamaan niin voimallista kuukausipäivitystä, että sen varassa syntyisi aitoa yhteisöllisyyttä ja yhteistä merkitystä.

Olen tullut siihen tulokseen, että vaihtoehtoja on kaksi:

• yksi hiljalleen näivettyvä Facebook-sivu lisää tuhansien muiden jatkoksi
• aktiivinen ja ärhäkkäkin sivu, joka ainakin silloin tällöin häiritsee ikävillä tosiasioilla joidenkin mielenrauhaa

Tarkoitus on pistää Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -sivu taas entiseen vauhtiin. Katsotaan, miten monet hyppäävät pois tykkääjien joukosta.

Koulussa hiljaista kuin
huopatossutehtaassa

Hyvin toisenlainen tapaus on Kirjoituskoulu a la Alasilta.

Perustin tuon Facebook-sivun päähänpistosta kohta kaksi vuotta sitten. Ideana on, että työkausina arkiaamuisin ilmestyy oppihetkiä, joista koostuu tiettyyn kirjoittamisen alaan keskittyviä jaksoja.

Alkuaikoina koulussa oli paljon aktiivisia oppijoita, jotka peukuttivat ja kommentoivat. Nyt mallioppilaita on enää muutama. Muut ovat hiirenhiljaa - paitsi silloin, kun uhkaan sulkea koulun ellei joukko aktivoidu.

Hyvin luultavaa on, että juttuni ovat käyneet tylsiksi ja tyhjänpäiväisiksi. Ne eivät enää innosta osallistumaan.

Lisäksi voi olla kysymys samasta kuin edellä mainitsemallani ihmisoikeussivulla: jotkut toivoisivat oppihetken silloin sun tällöin - ei liian usein.

Katsotaan, saako
ihmiset heräämään

Kolmas tiedossani oleva ongelma on, etteivät muistiinpanoina julkkaistavat oppihetket kuulemma näy tykkääjien Facebook-virrassa. Sille minä en ymmärtääkseni voi mitään.

Kuvittelisin, että muistiinpanot eivät nouse ns. korostettujen tarinoiden listalle, kun juuri kukaan ei niistä tykkää eikä niitä kommentoi.  Lähipäivinä aion kokeilla, miten rankkaa tekstiä pitää julkaista, jotta ihmiset reagoisivat.

Pienen flunssan kourissa kirkastui se ajatus, etten enää herää epämukavan aikaisin vain siksi, että ehtisin kirjoittaa Kirjoituskouluun tekstinpätkän. Jos taas en kirjoita säännöllisesti, en luultavasti kohta kirjoita ollenkaan - siis niitä oppihetkiä.

Yhden Facebook-sivun tulevaisuus on nyt selväksi veitsenterällä.

Suvaitsevuutta on vaikea suvaita.

Presidentinvaalin ensimmäisen kierroksen jälkipuinti masentaa. Koskaan aiemmin en muista Suomessa käydyn yhtä julkisesti ja laajasti yhtä matalamielistä keskustelua.

Eduskuntavaalien edellä maahanmuuttokauhuiset  sohivat sanansäilällä uhkaavasti sinne sun tänne. Jytkyn jälkeen perussuomalaisten äänestäjät saivat leikkiliberaaleilta haukkuryöpyn, joka ei sekään ollut kunniaksi kansanvallalle.

Viime päivien nettikirjoittelu on möyrinyt mudassa. Pekka Haaviston parjauksella ei tunnu olevan mitään rajaa.

Miksi on niin vaikea sietää poliitikkoa, joka itse suhtautuu toisiin arvostavasti ja ystävällisesti?

Upseeri vaan
ei herrasmies

Kotipaikkakuntani Riihimäki on saanut ikioman Facebook-skandaalin. Kaupungin kulttuuri- ja vapaa-aikajohtaja Jari Lehtoväre on Aamupostin mukaan pitemmän aikaa kirjoitellut seinälleen mauttomasti, jopa rasistisesti.

Nyt Lehtoväre kuuluu ilmoittaneen kantansa myös presidenttiasiaan:

"Homosivari presidenttinä - ei ikinä!"

Kun joku Facebook-kavereista oli esittänyt eriäviä mielipiteitä, hänestä oli tullut tuotapikaa entinen kaveri.  Kaupunkimme kulttuurijohtaja ei siis vaikuta varsinaiselta sananvapauden ritarilta.

Lehtoväre on taustaltaan upseeri, mutta entinen ammatti ei näytä tehneen hänestä herrasmiestä. Sivari Haavistossa hyvän käytöksen opit ovat löytäneet otollisemman maaperän.

Kaskeala osoitti
henkistä ryhtiä

Ei anneta yhden Lehtoväreen pilata kaikkien upseereiden mainetta. Puolustusvoimain entinen komentaja Juhani Kaskealan mielestä Haaviston siviilipalvelutausta ei ole este presidenttiydelle.

Hufvudstadsbladetin haastattelussa Kaskeala arvioi Haaviston olleen ansiokkaasti mukana rauhanturvaoperaatioissa. Hän muistuttaa antaneensa Haavistolle sotilasansiomitalin.

Myöskään nykyinen presidentti Tarja Halonen ei ole suorittanut asepalvelusta. Se ei Kaskealan mukaan ole haitannut hänen puolustusvoimien ylipäällikkön tehtävässä.

Ylipäällikkö on eri asia kuin puolustusvoimien komentaja, Kaskeala opastaa.

Hufvudstadsbladetin juttu tuskin tavoittaa Haaviston haukkujia. Jos oikein ymmärrän, siinä joukossa podetaan homofobian ja sivariallergian lisäksi myös pakkoruotsipaniikkia.

Tony Halme osasi
pyytää anteeksi

Edesmennyt Tony Halme sai jo eduskuntauransa alkumetreillä aikaan hurjan hälyn, kun nimitteli presidentti Tarja Halosta Ylen uutislähetyksessä lesboksi.

Tämän viikon mittapuulla mitaten Halmeella oli kunnon kotikasvatus. Hän nimittäin ymmärsi pyytää presidentiltä anteeksi puheitaan.

Haavistoa haukkuvat eivät ymmärrä hävetä. Turha heitä olisi toistenkaan tuomita. Sääli on asianmukaisempi tunne.

Pitäisiköhän sääliä saman tien myös Sauli Niinistöä? Mahtaa olla mukava pyrkiä koko kansan presidentiksi, kun kannattajien kuoro lällättää vastaehdokkaalle lehtien keskustelupalstat ja Facebook-sivut täyteen homoa, sivaria, pakanaa ja kohta varmaan myös hurria.

Alkaa tuntua, etteivät läheskään kaikki suomalaiset enää selviä demokraattisista vaaleista ilman rankkaa aggressiota. Joskus pelottaa, että hurjat puheet muuttuvat hirmuteoiksi.

Liikkuva äänestäjä on valtansa huipulla.

Demokratian voitto presidentinvaaleissa vaikuttaa jo varmalta. Sauli Niinistö ei todennäköisesti tule valituksi ensimmäisellä kierroksella.

En ole intohimoisesti Niinistöä vastaan. Äänestin häntä kahdesti kuusi vuotta sitten. Halusin silloin muutosta tai ainakin vaihtelua. Niin haluan tälläkin kertaa.  Ylimielinen ehdokas ei minulle kelpaa.

Kaksivaiheisessa kansanvaalissa vaikuttaisi arveluttavalta, jos kuka tahansa ehdokas saisi ensimmäisellä kierroksella yli puolet äänistä. Viime kevään eduskuntavaaleissa yksikään puolue ei saanut  edes 25 prosentin kannatusta.

Kaikki tämänkertaiset presidenttiehdokkaat ovat puoluepukareita - kuka enemmän, kuka vielä enemmän. Vaikka presidentinvaali on henkilövaali, siinä on kysymys myös politiikasta.

Totta kai saa
laskelmoida

Tosiviisaat ovat jo rientäneet moittimaan valitsijoita taktikoinnista. Emme kuulemma ensimmäisellä kierroksella äänestä mieluisimman ehdokkaan puolesta vaan vastenmielisintä vaihtoehtoa vastaan.

• Missä on sanottu, että ääni pitäisi antaa mieluisimmalle ehdokkaalle?
   

Olen monissa vaaleissa ottanut huomioon, kenelle ehdokkaalla on mahdollisuuksia tulla valituksi. Järkeilemällä olen mielestäni vaikuttanut vahvemmin kuin jos olisin tuhlannut ääneni pelkkään tunteiluun.

Tällä kertaa kohdalleni on osunut sellainen onni, että järki ja tunne puhuvat saman ehdokkaan puolesta.

Tärkeä tietää,
mistä tuulee

Myös mielipidemittaukset ovat joutuneet elitiin hampaisiin. Totta on, että eri perustein laskettuja lukuja on ollut vähän työlästä verrata.

Olen ollut lukevinani rivien välistä, että nimenomaan äänestäjien ei tahdottaisi tietävän, miten mielialat ovat muuttuneet. Ilmeisesti puolue- ja kampanjatoimistoilla olisi tuohon tietoon erioikeus.

• Gallupit ovat tehneet näistä presidentinvaaleista aidon valintatilanteen.
   

Jos loppusuora olisi 'rauhoitettu' mielipidemittauksilta, peli olisi saattanut ratketa ensimmäisellä kierroksella. Sitä ilmeisesti toivotaankin - laput silmillä äänestämistä.

Minulle on täysin käsittämätöntä, ettei ihminen saisi mielipidettä muodostaessaan ottaa huomioon myös toisten mielipidettä.

Some paljastaa
ylimielisyyden

Taktikoinnin ja galluppien lisäksi viime päivinä on epäilty myös sosiaalisen median vääristävän vaaliasetelmaa. Tikun nokkaan on nostettu erityisesti Pekka Haaviston Facebook-suosio.

Epäluuloille on perusteita:

• Esimerkiksi oma ehdokkaani varmistui nimenomaan sosiaalisessa mediassa.
   

Ihmisoikeudet vammaisten arkeen -verkosto kysyi ennen joulua ehdokkailta Facebookissa, olisivatko he valmiita ajamaan tasavallan presidentin arvojohtajuuden voimin YK:n vammaissopimuksen pikaista ratifiointia.

Vain kahden ehdokkaan Facebook-sivulta saatiin vastaus. Vastaamattomuus kertoi vähintään yhtä paljon.

Eva Biaudet kävi ripeästi allekirjoittamassa nettiadressin, jossa vaaditaan YK-sopimuksen ratifiointia viipymättä.

Pekka Haavisto 2012 -sivulla kerrottiin radiohaastattelusta, jossa ehdokas oli jo aiemmin ottanut sen kannan, että sopimus voitaisiin ratifioida ennen kuin kansallinen lainsäädäntö on uudistettu.

Kumpaa vain heistä voisin hyvin äänestää, mutta äänestän sitä, jolla on paremmat mahdollisuudet tulla valituksi. 'Naisääni' ei näissä vaaleissa paljon painaisi.

Klassikkokirjoja sai ilmaiseksi,
uutuuksia ei millään hinnalla.

Blogi on ollut pitkähköllä tauolla ja bloggari melkein yhtä pitkällä lomalla. Blogin tauko ei ollut suunniteltu mutta silti yhtä tarpeen kuin loma oli bloggarille.

Jätin uudenvuoden päivänä taakseni talvimyrskyn runtemean Suomen sähkökatkoineen kaikkineen. Reilun puolen vuorokauden päästä huomasin päätyneeni paikkaan, jossa oikein mikään verkko ei ottanut toimiakseen.

Ensin tilanne harmitti. Aika nopeasti siihen sopeutui. Lopulta siunatusta rauhasta osasi nauttia sydämensä pohjasta.

Kirja lomapäivässä

Minun lomaani - missä ja miten sitä ikinä vietänkin - kuuluvat aina kirjat. Niitä on hyvätä varata yksi jokaista lomapäivää kohden.

Nyt olin heittänyt matkalaukkuuni huolettomasti vain Harri Nykäsen ja Jarkko Sipilän uutukaiset. Kuvittelin lataavani netistä iPadille lisää luettavaa mielialan ja vähän lomailmojenkin mukaan.

Kun kahden komisarion, Kafkan ja Takamäen, viimeisimmät urotyöt oli käyty läpi, ajattelin jatkaa samalla kepeällä linjalla. Lukulistallani oli jo hyvän aikaa roikkunut esimerkiksi Karo Hämäläisen Erottaja, joka sijoittuu finanssimaailman melskeisiin.

Elisa makutuomarina

Hotellin wlan oli yhteydessä ulkomaailmaan sen hetken, että sain ostettua läppärillä pari opusta Elisa Kirja -palvelusta. Seuraavaksi ajattelin antaa iPadin imaista ne kitusiinsa.

Mutta valitsemani kirjat eivät Applen ihmelaitteelle kelvanneet - ei sitten millään. Aurinkolomalla tuntuu turhalta taistella päiväkausia kenkkuilevan tekniikan kanssa. Testausmielessä latasin samasta puodista pari ilmaista klassikkoa. Ne iPad kelpuutti mukinoitta.

Testi osoittautui sellaiseksi onnenpotkuksi, että jätän Elisan Palvelun haukkumatta - tällä kertaa.

Rautatietä auringossa

Otin hupimielessä aurinkotuoliin luettavakseni Juhani Ahon Rautatien.

Kun luin, ällistyin. En yksinkertaisesti ollut muistanut, miten loistava kertoja ja sanankäyttäjä Aho on. Jäin koukkuun.

Päätin saman tien kerrata kirjailijan teoksia hieman laajemmin. Koko hänen laajaa tuotantoaan Elisa Kirja ei pysty tarjoamaan, mutta kelpo näytteen kuitenkin.

Kahdeksan kirjan jälkeen nälkä on vain kasvanut. Onneksi lukemista riittää. Viime syksynä tuli kuluneeksi 150 vuotta kansalliskirjailijan syntymästä. Juhlavuoden kunniaksi ilmestyi ainakin neljä Ahoa käsittelevää teosta.

Juhani Ahon Seura julkaisi merkkivuotena myös blogia nimeltä Lastuja. Sen kirjoituksiin voi hyvin syventyä vielä nytkin.

Oman aikansa bloggari

Petteri Numminen tarjosi vuonna 2005 blogikirjoitusta tarkoittavaksi sanaksi lastua. Hän perusteli ehdotuksensa näin:

"Lastuja kirjoitti aikoinaan Juhani Aho, ensimmäinen kirjoittamisella itsensä elättänyt suomalainen. Aho rakasti käsitöitä ja nimitti siksi omia lyhyitä tekstejään lastuiksi. Erinomainen sana tuohon tarkoitukseen."

Innostuin aikanaan Petterin ehdotuksesta, mutta en kuitenkaan muistanut käyttää lastu-sanaa kuin kerran pari. Nyt olen ajatellut jatkaa samaa ajatuksen siltaa nykypäivän nettikirjoittajien ja Ahion, oman aikansa 'bloggarin' välille.

Juhani Ahon Rautatie on erinomainen oheislukemisto mihin tahansa kirjoittajavalmennukseen. Se voi hyvinkin auttaa jotakuta löytämään itsestään tarkkanäköisen ja hienovireisen kertojan. Sellaiselle maailmamme ja vaikka vain oma pieni maamme olisi juuri nyt aiheita ja lukijoita tulvillaan.

Lue ihmeessä myös Ahon Lastuja.

Tuomiopäivän apostolit
alkavat vähitellen tympiä.

Marraskuu on manannut monen maallistuneen nykysuomalaisen mieleen Vanhan testamentin sanat: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa..."

Kaamoksessa kahlatessa ei ehkä muistu mieleen, miten jae jatkuu: "Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon."

En olisi osannut ulkomuistista kertoa, että sitaatti on Jesajan kirjan 9. luvusta. Viisaampaa siis jättää Raamatun selittäminen niille, jotka sen taitavat.

Säkkipimeästä
valon valtaan

Jesajan kirjan sanat kuvaavat oivallisesti vuodenaikojen vaihtelua.

Pimeydessä vaeltaminen on aamuin illoin konkreettisesti totta. Kun lunta ei ole, musta maisema imee sen vähänkin valon, mitä aurinko jostain pilvimassojen takaa annostelee. Myös sähkövoimalla tuotetut lumenit vaikuttavat märällä maantiellä aika vaatimattomilta.

Mutta jo muutaman kuukauden päästä näemme suuren valon. Viimeistään helmikuussa ainakin minä havahdun joka vuosi kevään kirkkauteen ja ryhdyn etsimään aurinkolaseja silmien suojaksi.

Muutos on niin valtava, että sen on pakko vaikuttaa ihmiseen - sekä fyysisesti että psyykkisesti. Vaikutukset tosin vaihtelevat: jotkut kokevat raskaaksi pimeyden, toisia taas raastaa kevään valoaalto.

Kriittiset hetket
venyneet pitkiksi

Jesajan jakeet kuvaavat toivottavasti myös talouden kehitystä.

Ainakin alkuosa on totta. Euroalue - Suomi sen mukana - harhailee nyt pilkkopimeässä. Kukaan ei tunnu tietävän, mihin päin pitäisi suunnistaa, jotta vielä joskus näkyisi edes pientä valonkajoa.

Euron ei pitänyt ollenkaan voida kaatua. Nyt jotkut talousviisaat veikkaavat tuon 'mahdottoman' vaihtoehtodon todennäköisyydeksi  jo 80 prosenttia.

Tavalliset ihmiset ovat tainneet jo turtua talousuutisten tuomion pasuunoihin. Tilanteen kriittisyyttä ja euron pelastamistoimien kiireellisyyttä kun on hoettu jo vuosi, puolitoista.

Yt-neuvottelut vähän siellä sun täällä toki säikyttävät osaa ihmisistä. Mutta osa keskittyy vielä kaikessa rauhassa kiistelemään siitä, kannattaako karpata vai ei.

Entäs sitten, jos
euro menee nurin?

Katselin Ylen Areenasta parinakin uusintana Ålandsbankenin varainhoidosta vastaavan johtajan Stefan Törnqvistin haastattelun. Hän kertoi ajauksistaan Ajankohtaisessa kakkosessa tämän viikon tiistaina.

Joku muu pankkimies tai taloutieteilijä voi varmaan vaivatta kumota Törnqvistin puheet. Minä nyt kuitenkin ajattelin uskoa häntä kunnes toisin todistetaa.

Törnqvistin kannanotoissa poimin sekä pimeyttä että valoa - ja siksi häneen luotankin:

• Lamaan ollaan menossa - käy eurolle niin tai näin.
• Suomen talous on kohtalaisissa kantimissa, vaikka suuret ikäluokat olisivatkin saaneet hoitaa valtion velattomaksi.
• Jos Ruotsi porskuttaa kruunullaan, miksi ei Suomikin markalla.

Kenen tehtävä
on näyttää valoa?

• Poliitikkojen asia olisi mielestäni vakuuttaa kanslaisille, ettei valo ole lopullisesti kadonnut talouden taivaalta. Siihen Arkadianmäen sekalaisesta seurakunnasta ei vain tunnu olevan.

Onneksi työmarkkinaosapuolten sentään onnistui neuvotella palkkaratkaisulle raamit ja rauhoittaa tilannetta edes hieman.

Vaikka euro kaatuisi, niin Suomi ainakin nousisi. Niin tekee kansa, joka on tottunut vaeltamaan pimeydessä, mutta näkemään myös suuren valon.

Sosiaali- ja terveydenhuoltoa

On se autasta, kun pääsee siteeraamaan itseään. En tunne pienintäkään tarvetta muuttaa mielipidettäni siitä, mitä kirjoitin tämän vuoden kesäkuussa:

Evirasta sopisi ottaa esimerkkiä.

Niin todella sopisi - ja yhä vain paremmalla syyllä.

Kesällä ihastelin, miten oma elintarviketurvallisuusvirastomme pysytteli vakaalla ja avoimella viestintälinjallaan. Samaan aikaan Saksan viranomaiset sekoilivat: julistivat syyllisiksi ehec-bakteeriin levittämiseen ensin espanjalaiset kurkut ja sitten oman maan pavunidut.

Voi possu parat

Ylen A-studio näytti tällä viikolla  kohtalaisen kamalaa aineistoa sikatiloilta. Sen olivat kuvanneet eläinaktivistit - salaa tietenkin.

Satuin kuulemaan radiosta, miten kiihtyneinä, murtuneina ja raivostuneina ihmiset soittelivat johonkin kontaktiohjelmaan. Valvova viranomainen ei todellakaan saanu pelkkää kiitosta eikä kunniaa.

Mitä teki Evira? Ihan saman kuin muistini mukaan aina ennenkin, kun sen toimialaan kuuluvissa asioissa on kuohahtanut: julkisti konstailemattoman tiedotteen.

Ei selittelyn syntiä

Ensimmäiseksi tiedote totesi karut tosiasiat:

"YLE:n A-studio –ohjelmassa 21.11.2011 esitetyn, suomalaisilla sikatiloilla kuvatun kuvamateriaalin perusteella on mahdollista, että kuvatuilla tiloilla on rikottu eläinsuojelulainsäädäntöä."

Sen jälkeen evira kertoi, mihin on jo ryhdytty - siis ei aiottu vaan ryhdytty:

"Evira on pyytänyt aluehallintovirastoja huolehtimaan tarvittaviin eläinsuojelulain mukaisiin toimenpiteisiin ryhtymisestä omalla hallintoalueellaan."

Selväksi tuli, että syylliset joutuvat tilille:

"Jos tarkastuksissa havaitaan eläimiä hoidettavan eläinsuojelulain vastaisesti, viranomaiset ryhtyvät eläinsuojelulain mukaisiin toimenpiteisiin. Tieto laiminlyöntitapauksista toimitetaan myös poliisille."

No niin, tavallinen passiivinen eläintenystävä saattoikin jo hieman rauhoittua.

Tilanne hallinnassa

Tiedote ei ymmärtääkseni sisällä  mitään ihmeellistä uutta. Ilmaisukin on alusta loppuun kuivakkaa kapulakieltä.

Tiedotetta lukiessa syntyy silti sellainen tunne, että Evira pystyy hoitamaan hommansa.

Pisteenä iin päälle on eleetön viittaus siihen, miten virasto on ryhtynyt korjaamaan tilannetta jo ennen kuin kansa on joutunut katsomaan tv-ruudusta sikaloiden kauhuja:

"Jotta eläinsuojeluviranomaiset olisivat mahdollisimman nopeasti voineet tarkastaa tilat ja tarvittaessa ryhtyä välittömästi eläinsuojelulain tarkoittamiin toimenpiteisiin eläinten hyvinvoinnin turvaamiseksi, pyysi Evira jo perjantaina 18.11.2011 Oikeutta Eläimille -yhdistystä ilmoittamaan virastolle ne tilat, joilla yhdistys epäili A-studiolle välittämänsä kuvamateriaalin perusteella tapahtuvan säännösten vastaista toimintaa."

Jossain voi tietysti kärytä uusien uutispommien sytytyslankoja, mutta kyllä Evira sen kestää. Tämä viranomainen on rakentanut itselleen pitkän ajan kuluessa - jo ennen kuin koko Eviraa oli olemassakaan - maineen, joka vaimentaa huomattavasti mediakohun aiheuttamia kolhuja.

Tietoa ei pantata

Tiedotteen lopuksi Evira tarjoaa vielä tuhdin paketin siitä, miten eläinsuojeluvalvonta on Suomessa järjestetty. Vaikka omin silmin on televisiosta nähnyt, että valvonta on tainnut pettää aika ikävästi, perusluottamus Eviraan kestää.

Minulle jäi nyt niin kuin useasti ennenkin sellainen vaikutelma, että Evira ei yritä viilata mediaa ja  kansalaisia linssiin.

Maa- ja metsätalousministeri tai maa- ja metsätalousministeriön kansliapäällikkö eivät ole huomatakseni joutuneet julkisuudessa setvimään, jääkö Eviran joku johtaja jupakan vuoksi sairauslomalle vaiko muuten vain rokuliin.

Eviran virkamiehet eivät liioin käyneet mediassa ruikuttamaan virastonsa resurssipulaa tai omaa ylirasitustaan.

Valvira sentään!

Eläinten oloja valvotaan Suomessa ilmeisesti tehokkaammin kuin ihmisille tarkoitettuja sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja. Tällainen käsitys on A-studion esittämästä kuvamateriaalista huolimatta viime päivien valossa syntynyt.

Olen jo kertaalleen tällä palstalla pohtinut pitkästi ja perusteellisesti, miltä valelääkärijupakka viestinnän vinkkelistä näyttää.

Peruspalveluministerin, sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikön ja Valviran ylijohtajan tähdittämä mediashow vain vahvisti sitä näkemystä, että valvonnan lisäksi pettää moni muukin asia - ainakin etiikka ja ammattitaito.

Henkilöstö vaietkoon

Pahinta on, että sosiaali- ja terveydenhuollon valvonta näyttää olevan joka suunnalla yhtä retuperällä. Hämeen Sanomat kertoi  - taas kerran - painetussa lehdessään yksityisestä hoivakoti Keinukamarista.

Perus- ja lähihoitajia edustava SuPer on nostanut esiin Keinukamarin henkilöstövajeen. Liitto on myös syyttänyt Hämeenlinnan kaupunkia valvontavelvollisuuden laiminlyönnistä.

Mitä teki kaupunki? No se perusti oikein teemasivun, jotta kaikki varmasti löytävät tilaajajohtaja Jukka Lindbergin typerän haastattelun.

Nyt Hämeen Sanomiin oli haastateltu aiemmin Keinukodissa työskennellyttä lähihoitaja Sanna Matosaarta. Hän valottaa vielä lisää valvonnan surkeaa tilaa:

• Hoivokodin johto moitti henkilöstöä, joka oli puuttunut havaitsemiinsa epäkohtiin.
• Asioista puhuneiden ammatinvalinta kyseenalaistettiin.
• Kemiallinen sitominen eli levottoman vanhuksen rauhoittaminen lääkkeillä oli yleistä.

Matosaaren omaa määräaikaista työsuhdetta ei jatkettu, kun hän oli luovuttanut kaupungin edustajalle muistion  havaitsemistaan epäkohdista.

Alkoholi vie AVIn ajan?

Aluehallintovirastojen tehtävänä olisi valvoa, että kunnat ja kuntayhtymät hoitavat sosiaali- ja terveyspalvelut siten kuin lainsäädäntö vaatii. Pitäisi valvoa vaan kun eivät kuulemma ehdi.

Alkoholin myyntiä valvotaan paremmin kuin vanhustenhuoltoa, otsikoi Yle eilen. Juttu perustui eläkkeellä olevan läänin sosiaali- ja terveysneuvos Pekka Paateron lausuntoon:

"Kyllä minä katson, että tärkeämpää olisi huolehtia siitä, että vanhusten palvelut pelaavat kuin että anniskellaanko keskikaljaa jonkin alueen ulkopuolella vai ei."

Aluehallintovirastot riensivät tietysti oikein useamman ylijohtajan voimin kumoamaan eläkeukon höperehtimisiä. Tämä kuulemma sotkee keskenään asiat, jotka eivät mitenkään kuulu yhteen.

Ihmekö sitten, että yksinkertainen kansalainen ei oikein ymmärrä valvonnan hienouksia. Pitäisiköhän hommia vähän priorisoida?

Vankilassakin paremmin

Julkisessa keskustelussa ei ole vielä käsitelty juuri ollenkaan sosiaali- ja terveydenhuollon valvonnan arinta aluetta: vammaisten asumista ja heidän kohteluaan yleensä.

Aihe on tabu jopa valtaosalle journalisteja. Myös vammais- ja omaisjärjestöt ovat olleet perin arkoja nostamaan epäkohtia esiin.

Kaiken kiitoksen ansaitsee Kehitysvammaisten Tukiliiton viestintäpäällikkö Tupu Sammaljärvi, joka hiljattain raotti blogikirjoituksessaan kehitysvammaisten oloja niin sanan kuin kuvan voimalla. Hän kertoo erään äidin soitosta: aikuinen lapsi viettää yöt lukitun oven takana, huoneessaan vain sänky ja petivaatteet.

Päätelmä on itsestäänselvä, mutta arkielämässä sitä ei tunnu juuri kukaan muistavan:

"Kysymys miksi – miksi henkilön elämästä on tehty noin riisuttua – on tärkeä, mutta toisarvoinen. Oleellisinta on, että niin ei vaan saa olla. Vankilassakin on paremmat olot."

Blogikuva karsinoidusta asuinpaikasta toi mieleen - niin no, mitä se nyt tuo. Noista karsinoista eivät vain kiinnostu edes eläinsuojelijat.

Kameravalvonta käyntiin

Olisikohan vammaisten oikeuksista kiinnostuneiden syytä lähteä pimeän turvin vaanimaan kehitysvammaisille tarkoitettujen hoitokotien ja asuntoloiden nurkille?

Netissä on jo odottamassa kauppapaikka, jossa harrastajakuvaaja voi myydä otoksiaan medialle.

Kun viranomaiset eivät pysty valvomaan, kansalaisten pitää se tehdä. Valvontakamerahan on melkein jokaisella kännykässä. 

Minkä hoitokodin ikkunan taakse lähetettäisiin ensimmäinen vapaaehtoinen kuvauspartio?

Annammeko törkykirjoittelun jatkua?

Olen yrittänyt viime päivinä viritellä keskustelua sopimattomasta ja vihamielisestä nettikirjoittelusta. Enimmäkseen ole saanut jutella yksikseni.

Kiusaantuneista ilmeistä ja välttelevistä katseista olen päätellyt, että aihe ei mahdu hyvän maun raameihin. Lienee siis sopimatonta myös kirjoittaa - ei vain puhua - siitä, mitä netissä oikein on meneillään. Kirjoitan kumminkin.

Norjan verilöylyn jälkeen jokainen valveutunut suomalainen  toki paheksui hetken aikaa verkon vihapuheita. Pian ilmaantui muuta kivuttomampaa kauhisteltavaa kuten velkakriisi ja valelääkärit.

Lieksassa leimahti

Viranomaisista poliisi näyttää edelleen aika tunnollisesti toteuttavan sille kuuluvia valvontatehtäviä.  Erityisten kiitettävää valveutuneisuutta se on osoittanut netissä - muihin viranomaisiin verrattuna, tarkoitan.

Lieksassa käynnistyi esitutkinta maahanmuuttajien uhkailuista Facebookissa. Poliisi otti kiinni yhteensä kahdeksan henkilöä. Heidän on ehditty jo vapauttaakin

Poliisiylijohtaja  Mikko Paatero ei muista yhtä laajaa kiinniottoa tällaisissa yhteyksissä, Helsingin Sanomat kertoi.

Tutkinnanjohtaja, rikoskomisario Antti Arponen arvioi, että lieksalaisen miehen perustama Facebook-sivusto sisälsi solvaamista, panettelua ja uhkailua. Sivustolla oli myös videopätkiä, joissa uhkailtiin suoranaisella väkivallalla.

Nyttemmin sivua on kuulemma siivottu.

Rasismi siirtyy nettiin

Poliisin tietoon tulleet rasistiset rikokset ovat viime vuoden aikana vähentyneet. Rasistinen kirjoittelu verkossa kuitenkin lisääntyy poliisiylijohtaja Paateron mukaan koko ajan.

Paateron lausunto on tärkeä, koska Lieksan tapaus olisi helppo leimata vain yhden syrjäisen tuppukylän touhuksi. Helsingin Sanomat on aiemmin kertonut, että jopa puolet Pohjois-Karjalan rasismirikoksista tehdään Lieksassa.

Lieksaan on parissa vuodessa muodostunut noin 200 maahanmuuttajan yhteisö, jonka enemmistö on somaleita. Syrjittäviä on siis tarjolla enemmän kuin monella muulla samankokoisella paikkakunnalla.

Rasismi Suomessa on kuitenkin paljon laajempi ilmiö - kuten yleensäkin suvaitsemattomuus.

Kun ei pidä toisesta

"Jonkinlaisena yhteisenä motiivina kiinniotetuilla on, etteivät he pidä maahanmuuttajista", rikoskomisario Arponen kertoo.

Osalle ihmisistä näyttää tulleen tavaksi, että jos ei satu pitämään jostain ihmisryhmästä, tuo tunnetila pitää heti saattaa netin kautta mahdollisimman laajaan levitykseen. Jotta kannanotto erottuisi muusta tekstitulvasta, se on kirjoitettava mahdollisimman äkkiväärästi ja vihamielisesti.

• Suvaitsevaisuudessa on kysymys siitä, että pystyy suhtautumaan asiallisesti myös niihin, joista ei pidä.

Esimerkiksi sukulaisten, työtovereiden tai naapureiden kesken vaatimus tuottaa välillä suuria vaikeuksia. Apua on siitä, että keskittyy asioihin ja yrittää työntää henkilökohtaisuudet syrjään

Luonnostaan suhtaudumme suvaitsemattomimmin niihin, jotka ovat erilaisia kuin me itse. 

Uskallatko kurkistaa?

Samassa netissä elää rinnakkain kaksi suomalaista todellisuutta.

• Osa meistä tuottaa verkkoon toinen toistaan tärkeämpiä tai ainakin tärkeilevämpiä sisältöjä, joista on hiottu pois kaikki särmät.
• Osa taas jauhaa päivästä päivää samoja haistatteluin ja  haukkumasanoin höystettyä höpötystä - on aihe sitten mikä hyvänsä.

Kumpaakaan ryhmää eivät taida isommin toisen touhut kiinnosta. Halveksunta on molemminpuolista.

Useimmat niistä, joiden kanssa olen yrittänyt ottaa puheeksi netin törkykirjoittelun, ovat heittäytyneet täysin tietämättömiksi. Onhan se vanha hyvä keino torpata kiusalliset aiheet.

• Pitäisikö uskoa, että niin harvat ovat tohtineet vilkaista edes valtalehtien keskustelupalstoille saati sitten halla-aholaisten Hommaforumille?

On aika huolestuttavaa, jos me suurenmoisen suvaitsevaiset emme tiedä mitään netissä riehuvasta äärisuvaitsemattomuudesta.

Minulle on joskus tullut tutkimusretkilläni netissä mieleen, että entä jos jotkut törkykirjoittelijoista ovatkin tulleet minua vastaan myös reaalimaailmassa. He elävät sentään tässä samassa maassa vaikka eri todellisuudessa.

Pitäisikö minun pelätä?

Pienelle ekskursiolle

Poimin tämän kirjoituksen loppuun suvaitsevaisia lukijoitani varten muutaman vinkin siitä, mistä löytyy yhteiskuntaa aika vähän rakentavaa nettikeskustelua. Pahimmat jätin tietenkin pois listalta; tuskin ole niitä itsekään nähnyt.

Kun olette vilkaisseet noita sivuja, tahdotte toivottavasti keskustella esimerkiksi seuraavista aiheista:

• Mistä loukkaava ja vihamielinen kirjoittelu kumpuaa?
• Mitä Suomessa tapahtuu, jos uhkailu ja törkykirjoittelu saa häiriöttä jatkua ja voimistua?
• Onko oikeaa suvaitsevuutta se, että suvaitsee äärimmäistä suvaitsemattomuutta?

Ja sitten ne linkkivinkit, joiden takan on aika kesyä 'keskustelua':

• Iltalehti
• Kaksplus
• Kauppalehti
• Suomi24.
   

Kuka on rosvo, kuka poliisi?

Suomalaiseen tapakulttuuriin ei kuulu, että mokailijat myöntävät rehdisti virheensä. Tiukimmin omasta erehtymättömyydestään on perinteisesti pitänyt kiinni julkinen valta.

Välillä tuntuu kuin yli-ihmisinä esiintyviä olisi kaikkein tiheimmin sosiaali- ja terveydenhuollossa. Siltä suunnalta ei muistu mieleen kovin monia tapauksia, joissa joku olisi julkisesti myöntänyt erehtyneensä tai hoitaneensa hommansa huonosti.

Harvinaisinta herkkua ovat pahoittelut tai anteeksipyynnöt.

Viranomainen
pettyi itseensä

Viime lauantaina pulssini kiihtyi silkasta hämmästyksestä, kun olin sivukorvalla kuuntelin tv-uutisia. Sosiaali- ja terveysalan valvontavirasto Valvira oli tunnustanut epäonnistumisensa. Kysymys oli tietenkin niin sanotusta valelääkärijupakasta.

Tieto oli niin hätkähdyttävä, että se piti tarkistaa. Ylen nettisivuilla tosiaan kerrotaan Valviran lupaosaston johtajan Jussi Holmalahden sanoneen näin:

"Meillä kaikki ovat hyvin pettyneitä tähän tilanteeseen. Olemme epäonnistuneet siinä tehtävässä, mikä meille on annettu eli terveyden ammattilaisten valvomisessa. Joudumme analysoimaan monta asiaa ja miettimään, miten tästä mennään eteenpäin."

Harva pystyy tai edes tosissaan pyrkii parannukseen, ellei ensin näe omissa toimissaan jotain korjattavaa. Valvira näytti nyt hyvää esimerkkiä paitsi valvomalleen sosiaali- ja terveydenhuollolle, myös koko suomalaiselle julkishallinnolle.

Katumus kesti
vain tuokion

Tällä viikolla on ollut jo eri ääni kellossa. Iltalehti kertoi tiistaina pidetystä tiedotustilaisuudesta näin:

"Valviran mukaan heillä ei ole mahdollista lähteä tutkimaan jokaista epäilyä paikan päälle. Valviran lääkintöneuvoksen Pirjo Pennasen mukaan Valvira ei ehtisi edistää muita asioita, jos he lähtisivät jokaisen epäilyn perässä  'Novosibirskiin, Kairoon tai Pietariin'.

Valvira kierittääkin vastuuta tavallisille kansalaisille sekä terveydenhuollon ammattilaisille: Valvira pyytää ihmisiä ilmoittamaan, jos he havaitsevat jotain epäilyttävää. Valvira korostaa, että vihjeet pitäisi antaa omalla nimellä, jotta tutkinta olisi helpompi aloittaa."

Valvira sen paremmin  kuin aluehallintovirastotkaan eivät ole kovin ripeitä vastamaan kansalaisten kanteluihin. Vastaus vaatii yleensä vuosien valmistelun.

Mikä tällaisen 'ilmoituksen' juridinen asema sitten lienee? Onko sille muotovaatimuksia? Tutkiiko Valvira muutkin kuin valelääkäreihin liittyvät ilmoitukset?.

Syntipukki päästää
toiset pälkähästä

Ettei vain Valvira eri tahojen yhteisestä sopimuksesta heittäytynyt aluksi syyllisen rooliin. Se olisi saattanut jopa tyynnytt'' mediakohua, ellei esiin olisi noussut toista ja kolmassa valelääkäriä. Toistuvien tapausten käsittelyyn Valviran mediataidot eivät enää riittäneetkään.

Onko Valvira yleensäkään se taho, jonka ensimmäisenä pitäisi valelääkärijutun vuoksi ripotella tuhkaa ylleen?

Ei poliisiakaan syytetä ainakaan kovin yleisesti siitä, että autoilijat rikkovat nopeusrajoituksia, jalankulkijat kävelevät päin punaisia ja pyöräilijät kaahaavat kuin järkeä vailla.

• Valvovan viranomaisen katse ei voi tavoittaa kaikkia vilppejä ja virheitä, jos yhteisö ympäröi töpeksijät tai rötöstelijät vaikenemisen suojamuurilla.

Ilmiö ei koske vain terveydenhuoltoa. Lasten ja nuorten parissa työskentelevien on väitetty joskus päässeen livahtamaan puhtain paperein seuraavaan paikkaan, vaikka on ollut epäilyjä vähintään epäammatillisesta käytöksestä tai jopa seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Sosiaalialalla tunnetaan tapauksia, joissa niin lakia kuin ammattietiikkaa räikeästi rikkonut henkilö on vaikkapa kehitysvammahuollosta 'vapauduttuaan' päässyt suoraa tietä toteuttamaan omintakeista työotettaan esimerkiksi mielenterveyskuntoutujien parissa.

MedOne vastaa
vain bisneksestä

Tällä hetkellä tilanne on se, että kaikki tahot syyttelevät toisiaan. Valviran selän taakse on jo ehtinyt piiloutua monia vastuunpakoilijoita.

Kumpikin nyt paljastuneista valelääkäreistä on työskennellyt Attendo MedOne -yrityksen kautta. Yhtiö on sysännyt syyn sumeilematta Valviran niskoille. Toimitusjohtaja Pertti Karjalainen on analysoinut tilannetta MTV3:n mukaan näin:

"Se mihin emme ole voineet varautua on se, että ihmiset ovat väärentäneet todistuksia. Se on ollut pieni shokki minullekin.

Attendo MedOnekertoo olevansa Suomen johtava sosiaali- ja terveyspalvelualan yritys. Se kuuluu konserniin, joka on Pohjoismaiden suurimpia hoivapalvelujen tuottajia.

Yritys myy on palveluja noin 80 terveysasemalle ja suun terveydenhuollon yksikölle. Lisäksi sillä on 60 hoivakotia ympäri maata.

Kysy kollegalta,
älä kerro muille?

Toimitusjohtaja Karjalainen tuntuu olevan erityisen ylpeä yrityksensä Kysy kollegalta -systeemistä:

"Voimme aina jonkun muun lääkärin kautta kysyä, että tunnetko tämän. Soittaa kyllä kovasti hälytyskelloja, jos on valmistunut tiettynä vuonna yliopistosta ja samalta vuosikurssilta kukaan ei edes tunnista, kuka kyseinen ihminen on. Muistan, että meillä jäi sellaisia haaviin pari kappaletta ennen Valviran järjestelmää."

"Tämä niin sanottu kysy kollegalta -tapa on ollut aika hyvä ja ainutlaatuinen. Voi olla, sitä täytyy vähän lisätä."

Viime päivien uutisten valossa on mielenkiintoista tutkia Lääkäriliiton kollegiaalisuusohjeita. Heti ensimmäinen kohta hätkähdyttää maallikkoa:

"Lääkärin on käyttäydyttävä kollegoitaan kohtaan suvaitsevasti ja osoittaen hyvää tahtoa. Erimielisyydet voidaan yleensä sopia perehtymällä toisen näkökohtiin. Jos ammattiasioissa syntyy ristiriita, lääkärin tulee pyrkiä selvittämään erimielisyys suoraan kollegansa kanssa."

On liki mahdotonta ymmärtää, etteivät toiset lääkärit ole aiemmin tunnistaneet nyt paljastuneita valelääkäreitä huijareiksi. Hoitajathan tiettävästi ovat epäilleet, mutta heidän puheensa on painettu villaisella.

Onko ehkä lääkäreiden kollegiaalisuus estänyt esittämästä epäilyjä ääneen? Onko hyvän tahdon nimissä suvaittava myös epäpäteviä kollegoita?

Rahanahneusko
hämärtää etiikan?

Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Heikki Pälve on kirjoittanut Suomen Anestesiologiyhdistyksen Finnanest-lehteen  artikkelin, jota kannattaisi lukea ajatuksella muidenkin kuin lääkäreiden - ehkä nimenomaan  meidän muiden.

Ruotsissa on noussut mediakohu yksityisestä hoivayrityksestä, joka on parantanut voittojaan esimerkiksi säästämällä vanhusten vaipoissa. Sattumoisin kysymys on samasta yritysryppäästä, johon kuuluu myös suomalainen Mehiläinen.

Lääkäriliitto on ottanut valelääkärijupakkaan kantaa esimerkiksi näin:

"Valtion tuottavuusohjelman vuoksi valvontaresursseja ei ole lisätty vastaavassa määrin. Lääkäriliitto edellyttää, että sosiaali- ja terveysministeriö takaa Valviran resurssit lakisääteisten velvoitteiden hoitoon."

Valvira tarvitsee varmaan lisäresursseja melko lailla, jos sen pitää pystyä valvomaan kyltymättömän voitoinhimoisia yrityksiä. Monin tavoin on käynyt selväksi, että kuntia ainakaan ostopalvelujen laatu ei juuri kiinnosta. Kunhan halvalla saa...

Ripaus nöyryyttä
saattaisi nyt auttaa

Jos suomalaiselta sosiaali- ja terveydenhuollolta jotakin puuttuu niin nöyryyttä. Asiakkaan on kyllä taivuttava usein nöyristelyyn, jos aikoo saada palveluja.

Olen seurannut aika tiiviisti kehitysvammahuollon asioita. Siellä asiakkaiden oikeudet ovat usein lähinnä huono vitsi. Jos omaiset alkavat kysellä esimerkiksi, mitä lääkkeitä ja miten paljon kehitysvammaiselle asiakkaalle hoitokodissan  syötetään, seurauksena on helposti tapaamiskieltoon.

Mielellään kehitysvammainen ihminen myös kaappataan yhteiskunnan huomaan eli yleisen edunvalvojan  yksinvallan alle. Sen jälkeen ei sitten kieltäydytäänkin  kertomasta omaisille mitään -  perusteena mikäs muu kuin yksityisyydensuoja.

Pirkanmaalla kehitysvammaisia hoitaneen valelääkärin nimeä on pantattu. Kenenkähän yksityisyyttä siinä on suojeltu?

Edellisestä postauksestani on kulunut yli kuukausi. Hiljaisuuden syynä olivat aluksi silkka saamattomuus ja organisointikyvyn puute, jota myös kiireeksi kutsutaan.

Nyttemmin olen ottanut tilanteen kokeilun kannalta. Tahdoin tietää, miltä tuntuu olla lähes kokonaan kirjoittamatta kuukauden päivät. Jätin laskuista pois meilit, PowerPoint-aineistot ja satunnaiset Facebook-päivitykset.

Ei kirjoittamattomuus todellakaan ole tuntunut hyvältä.

Äärestä laitaan

Olen tehnyt itselläni ennenkin ihmiskokeita. Kevätkaudella 2010 julkaisin tässä blogissa neljässä kuukaudessa sata kirjoitusta eli uuden jutun vähintään viisi kertaa viikossa.

Silloin tuntui paljon paremmalta kuin viime viikkoina. Ei tietenkään voi olla ihan varma, mikä on syy, mikä seuraus. Tekstiä syntyy ainakin minulta sujuvammin, jos mielenvire on myönteinen.

Toisaalta olen aina korostanut muille kirjoittajille, bloggaajille varsinkin, että pitää kirjoittaa - tuntuu miltä tuntuu.

Tunteesta toiseen

Reilun vuoden ajan olen kerännyt kokemusta myös siitä, että ahdistuskin voi aktivoida kirjoittamaan. Yksityisblogini Sydän paikaltaan syntyi aikanaan nimenomaan tyytymättömyydestä ja pahasta olosta.

Kun tilanne on helpottanut, kirjoitustahtikin on hidastunut. Tuskin blogi silti kokonaan sammuu. Tänä syksynä siltä on vienyt aikaa samaan aihepiiriin liittyvä Facebook-sivu Ihmisoikeudet vammaisten arkeen, jonka yksi ylläpitäjä olen.

Kesäblogiani Niemennokan näkökulmia päivittelen lähes aina leppoisalla mielellä. Jonakin kesänä huoleton lomaolo on taannut tiheät postaukset, toisina taas ei.

Ota tästä sitten selvä, mikä mihinkin ja mitenkin vaikuttaa kirjoittajan sielussa.

Uuteen tahtiin

Tänä syksynä olen kunnolla kokenut sen, että aikaa kirjoittamiseen ei todella ole riittänyt. Se on piinaava tilanne ja kertoo hallitsemattomasta ajankäytöstä.

Piina on yltynyt niin pahaksi, että olen pystynyt tekemään selkeitä ratkaisuja. Moinen tilanne ei enää tai ainakaan ihan äkkiä toistu.

Joskus ennen kirjoittamiseeni on tullut pitkiä taukoja siksi, että on ollut vaikea keskittyä - milloin mistäkin syystä. Se on kuitenkin eri asia kuin absoluuttinen aikapula.

Kolmen viikon ajan on vielä vaikea löytää kirjoitusaikaa. Sitten tahti muuttuu.

Elämäni palaa raiteilleen niin, että voi omistaa puoli tuntia varhain arkiaamuisin lempilapseni Facebook a la Alasillan oppihetkelle ja alkuillasta kokonaisen tunnin bloggaukselle.

Paluu entiseen ei vielä täyttäisi kunnolla muutoksen vaatimuksia. Luvassa on muutakin; siitä kerron myöhemmin.

Suosittelen pysähtymistä ja välitilinpäätöstä kaikille kirjoittajille - edes kerran viidessä vuodessa.

Monikanavaviestintä vaatii
uudenlaista paketointia.

Olen yrittänyt kouluttajana jo huomattavan monta vuotta juurruttaa uutiskirjoittamisen perusteita yritysten ja yhteisöjen viestintää. Syynä on ollut nuoruuden ihastus: aloitin työurani journalistina.

Koulutustyöni tulokset olivat aluksi todella vaatimattomia. Monet kirjoittajat pistivät tiukasti hanttiin, kun heitä yritti vieroittaa Jo muinaiset roomalaiset -tyyppisistä tekstirakenteista.

Nyt on taas käsillä vaihe, jolloin on toivoa saada kirjoittajat innostumaan tiedon houkuttevasta paketoinnista.

Silmäily ei ole uutta

Kun verkkokirjoittamisen koulutus viitisentoista vuotta sitten alkoi, uskoin tilaisuuteni koittaneen. Hyvin pian nimittäin kävi selväksi, ettei kukaan selviydy netin tietotulvasta perinteisellä tarkkalla tekstinlukemisella.

Silmäilystä tuli päivän sana, vaikka ei se mikään varsinainen uutuus ollut. Vuosikymmenet oli tiedetty, miten lukijan katse pyörähtää esimerkiksi sanomalehden sivulla tai aikakauslehden aukeamalla ennen kuin hän - ehkä - ryhtyy lukemaan jotakin kohtaa tarkemmin.

Nykyisin nettikirjoittamisen alkeisiin kuuluu se, että vie lukijan mahdollisimman suoraan asian ytimeen. Silloin on toivoa, että kohderyhmä ottaa vastaa muutaman tärkeän tiedonmurusen.

Kaikki kirjoittajat eivät kuitenkaan ole vielä omaksuneet edes alkeita. Siitä löytää edustavia esimerkkejä erityisesti intranet-palveluista.

Vaikka ei kirjoittaisikaan tiedottavia tekstejä, on silti otettava huomioon nournalismille ominaiset ytimekkäät virkkeet ja lyhyet kappaleet. Lupaan opettaa kirjoittajille tunnissa, miten todella hankalastakin tekstistä saa muutamassa hetkessä miellyttävän näköisen.

Onko jo pakko oppia?

Olen aistinut verkkoviestinnän ammattilaisten puheista viime aikoina ahdistusta.

Uusia kanavia tulee tarjolle kuin liukuhihnalta. Miten sisällöt pystyy tuottamaan niin, ettei versiointi eri tuutteihin olisi järjesttömän työlästä? Ja riittääkö edes versiointi vai pitääkö viestit ajatella aina jokaista kanavaa varten alusta alkaen uudelleen?

Automatiikka tarjoaa apua, mutta se ei ratkaise kaikkea.

• Jos esimerkiksi tiedote on alunperin surkea, mikään automaatti ei pysty taikomaan siitä iskeviä poimintoja verkkopalvelun etusivulle tai Twitteriin.

Viestinnän ja koko toiminnan tehokkuudelle olisi nyt tärkeää, että mahdollisimman monet kirjoittajat oppisivat tekemään tekstinsä uutisen kaavalla.

Ei jankuttavaa toistoa

Uutiskirjoittamisen keskeiset periaatteet ovat aika yksinkertaisia:

1. Mieti, mikä jutussasi kiinnostaa lukijoita eniten ja kerro se heti otsikossa ja ensimmäisessä kappaleessa.
2. Otsikoi osuvasti - kerro pääasia sisällöstä ja koukuta lukija jatkamaan eteenpäin.
3. Älä jankuta tekstin alussa täsmälleen samaa kuin otsikossa vaan anna lukijalle jo ensimmäisessä napakassa virkkeessä selvästi jotakin lisää.
4. Kirjoita ensimmäinen kappale niin, että suurin osa lukijoista pärjää hyvin lukemalla vain sen.
5. Tee kappaleista itsenäisiä tekstielementtejä, joita voi siirrellä eri paikkoihin - myös eri kanaville - ilman, että juoni katkeaa.

Monikanavaviestinnän pahimpiin sudenkuoppiin kuuluu jankuttava toisto. En väitä vielä tietäväni ehdottoman tarkasti, miten se vältetään ilman, että aikaa palaa tolkuttomasti.

Yksi avain on aivan varmasti edellä olevan listan viimeisessä kohdassa. Toinen tärkeä asia on ymmärtää, ketkä milläkin kanavalla tavoittaa ja millaisissa tilanteissa.

Mihin kirjoittaa ensin?

Nettiajan alkuvuosista alkaen on käyty kiivaita keskusteluja siitä, pitääkö ensin kirjoittaa prittiin vai nettiin tarkoitettu versio.

Väittely jatkuu yhä silloin tällöin, vaikka tavallisia tekstidokumenttejakaan ei enää välttämättä kukaan lue paperilta. En usko, että ainoaa oikeaa järjestystä on netin ja printin kesken saati sitten nykyisessä monikanavaisessa viestinnässä.  Ratkaisu riippuu tilanteesta. 

• Nyt tarvitaan uudenlaisia työtapoja ja julkaisuprosesseja.

Tekstintekijöiden on opittava kirjoittamaan tekstit ja etenkin niiden aloitukset tarkasti mittaan. On myös ratkaistava, perustuuko työnjako kanaviin vai aiheisiin.

On tultu sellaisten asioiden äärelle, jossa pelkkä some-hypetys ei isosti auta.

Tästä kirjoituksesta
on ihan turha tykätä.

Suomi ei selvästikään ole vielä toipunut perussuomalaisten vaalijytkystä.

Kaupallinen media ravaa rahankiilto silmissä Hakkaraisen ja Halla-ahon kintereillä. Soini on maan suosituin kansikuvapoika. Sitä tarjotaan mitä ostetaan.

Sosiaalisen median ilmapiiriä minun on vaikeampi ymmärtää - enkä nyt tarkoita mitään Hommafoorumia. Eniten ihmettelen sitä, että erittäin fiksut ja mielipiteissään muuten maltilliset ihmiset viitsivät päivästä toiseen mainostaa persujen möläytyksiä. 

Vaalien jälkeen tunteet kävivät netissä huolestuttavan kuumina. Jotenkin kuitenkin  kuvittelin, että Norjan tragedia olisi pysäyttänyt  suomalaisetkin miettimään vihan ja äkkijyrkkien asenteiden tuhovoimaa. Niin ei näytä käyneen.

Olen tällä palstalla moneen kertaan siteerannut presidentti Martti Ahtisaaren viisasta neuvoa:

"Nyt pitää hyvien, suvaitsevien ihmisten rohkaista mielensä ja vastustaa äänekkäästi suvaitsemattomuutta ja ääriliikkeitä."

En voi mitenkään uskoa, että  Ahtisaari olisi tarkoittanut turhaa suunsoittoa. Olisi ehkä hyvä hetki suomalaisen some-eliitin pysähtyä pohtimaan arvokysymyksiä: mihin sosiaalisen median hienoja mahdollisuuksia kannattaa käyttää, mihin ei?

Pohdinnan voisi aloittaa vaikka käsitteistä. Ne eivät ole 'vain' sanoja vaan ajattelumme heijastumia.

Sosiaalisuutta vai
yhteisöllisyyttä?

Vielä pari vuotta sitten väännettiin kättä siitä, pitäisikö puhua yhteisöllisestä vai sosiaalisesta mediasta.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus Kotus kannatti yhteisöllistä, mutta jäi häviölle. Heidi Partanen perusteli Kotuksen kantaa  kaksi vuotta sitten artikkelissaan aika kevyesti:

"Sosiaalisen median sijasta on suotavaa käyttää ilmausta yhteisöllinen media, jonka merkitys on yksiselitteisempi. Sana sosiaalinen on niin monitulkintainen, että sitä käytettäessä käsitteen merkitys ei helposti avaudu."

Vahvoja vasta-argumentteja esitti Katri Lietsala Gemilo-blogissa. Hän viittasi sanojen yhteisö tai yhteisöllinen tulkintaongelmiin. Esimerkit olivat valaisevia; tässä yksi niistä:

"Kun käytän Delicious-palvelua, koen, että se on sosiaalinen, koska jaan sisältöjä muiden kanssa, mutta en silti katso kuuluvani yhteisöön."

Katri Liesala ripitti siis Kotusta aivan aiheesta:

"Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikello olisivat voineet paremmin perustella, miksi ihmeessä vakiintunut termi pitäisi vaihtaa ja käyttää aikaa uuden  sanayhdistelmän omaksumiseen siinä vaiheessa, kun sosiaalista mediaa on käytetty jo vuosia. Etenkin kun tarjottu vaihtoehto ei kata sellaisenaan sosiaalista mediaa."

Muistelen olleeni puheena olevassa käsitekiistassa joskus lievästi kallellaan Kotuksen suuntaan. Mukauduin kuitenkin melko mukisematta valtavirran valintaan.

Seurallisuutta on,
yhteisvastuuta ei

Kun aikanaan mietin 'some-sanojen' merkityksiä, en ollut niinkään yhteisöllisen kannalla kuin sosiaalista vastaan. 

Sosiaalinen -sanan päämerkitys on jo kauan liittynyt omissa ajatuksissani vahvemmin yhteisvastuuseen kuin seurallisuuteen. Minulla on jopa jokin aavistus siitä, miten tuo merkitys on elämän varrella mieleeni juurtunut, mutta se ei kuulu tähän juttuun. 

• Somen 'seurallisuutta' en ole hetkeäkään epäillyt. Mutta sitäkin vahvemmin epäilen, pystyykö some edes tiukan paikan tullen yhteisvastuuseen.

Ulkomailta löytyy kieltämättä uljaita esimerkkejä. Suomessa sosiaalisen median paraatipuolta hallitsevat

• kepeys
• päteminen
• lauman mukana kulkeminen.

Kaikki ne kuuluvat ihmiselämään ja ovat kohtuuden rajoissa sallittuja. Mutta joskus ne vaatisivat rinnalleen myös ripauksen rohkeutta ja yli oman lähipiirin rajat ylittävää vastuuta. Enkä nyt tarkoita rohkeudella tuhmien sanojen käyttöä tai yksityiselämän paljastelua.

Nyt olisi tilaisuus
näyttää somen voima

Viime päivinä olen vakavissani alkanut miettiä, tahdonko kaveerata entistäkään vertaa sellaisten ihmisten kanssa, joilta ei tosipaikan tullen näytä riittävän huomion hiventä tai myötätunnon murusta vähäosaisille.

• Suomalainen some-eliitti paasaa kyllä kovaan ääneen persuja ja rasismia vastaan, mutta siihen se sosiaalinen vastuu sitten jääkin.

Olemme muutaman ihmisen voimin yrittäneet pitää viime päivinä esillä räikeää esimerkkiä Suomessa harjoitettavasta rasismista ja muustakin syrjinnästä. Kysymys on kehitysvammaisesta maahanmuuttajamiehestä, joka on

• orpo
• puhumaton
• autisti.

Hänen äidinkielensä on venäjä. Liki kahteen vuoteen suomalainen hyvinvointiyhteiskunta ei ole sallinut miehen lähimmän omaisen, 75-vuotiaan isoäidin edes nähdä tätä.

• Hoitokodin ovelta on käännytetty jopa 98-vuotias isoisoäiti - vaarallisuutensa vuoksi varmaan.

Miehen omasta tahdosta tapaamisasiassa on liikkeellä vähintäänkin kahdenlaista tietoa.  Saman asian voisi ilmaista aivan toisillakin sanoilla, mutta olkoon.

Sosiaalisen median aktiivit voisivat estää sen, mikä uhkaa lähipäivinä: virkamies tai pari käy taas 'kuulemassa' yhdeltä Suomen kansalaiselta juuri sen kannan, minkä itse ovat päättäneet kuulla.

Turha tykätä tästä kirjoituksesta, jos ei ole kanttia käydä allekirjoittamassa adressia ja pistää vauhdilla viestiä eteenpäin. Sosiaalisessa mediassa asia leviäisi kuin kulovalkea, jos vain muutama kymmenen vaikuttajaa niin haluaisi.

• Nyt on tilaisuus tehdä jotakin konkreettista sen syrjinnän torjumiseksi, jota ne pelätyt halla-aholaiset edustavat.

Huono teksti on tuhlausta

Yrityksemme koulutustilaa on piinannut pitkään pirullinen yhteysongelma. Että voikin mokoma asia syödä henkistä energiaa.

Vihdoin saatiin selville, ettei vika ole ollenkaan modeemissa, jota oli ehditty vaihtaa jo puolen tusinaa kertaa. Asentajan mukaan lanka on jostain päin rakennusta poikki. Mutta mistä kohtaa - siitä ei ole tietoa.

Nyt on katkennut sitten paitsi lanka, myös kärsivällisyys. Kun nykyiset nettitikut ovat muussa käytössä osoittautuneet  käyttökelpoisiksi, päätimme turvautua mobiiliratkaisuun, joka parkkeerataan pysyvästi koulutusluokkaamme.

Olipa kerran juliste

Muistin nähneeni kauppakeskuksessa DNA:n puodin ulkopuolella kyltin, jonka mukaan mokkulasta voi jakaa yhteyden jopa kahdeksalle käyttäjälle. Siispä netistä etsimään vahvistusta muistikuvalle.

Puolihuolimattomalla googlauksella päädyin sivulle, joka esittelee DNA Telakkaa. Ensin on pätkä myyntipuhetta, sitten pitkä ritirimpsu ominaisuuksia. Mikään ei assosioitunut kauppakeskuksessa näkemääni mainokseen, mutta velvollisuuden tunnosta silmäilin kuitenkin sivun alas asti.

Lopussa lukikin Huom! Oletin oitis, että nyt tulee jotain tärkeää. Ehkä tulikin, minä vain en tajunnut:

"TW-3G reititin 802.11n AP:a ei voi lukita tietyn operaattorin verkkoon, mutta laite voidaan asettaa tilaan, jossa yhteys luodaan manuaalisesti. Lisäksi AT -komennoilla voidaan Mokkula pakottaa haluttuun verkkoon / operaattoriin. AT komennot ovat USB –modeemikohtaisia. Toisen operaattorin verkossa kiinteä kuukausimaksu ei ole voimassa!"

Mainostoimiston kyydissä

Aloin  epäillä, että pahimmin pätkii lopultakin oma ymmärrykseni. Mutta kun kerran olimme päätettäneet vapauttaa koulutustilamme lankojen kahleista, jatkoin urheasti samoiluani tekstiviidakossa.

Aloitin kaiken alusta verkkopalvelun etusivulta, jossa oli tarjolla luukku Liikkuva laajakaista. Näin DNA:n mainostoimisto oli aiheesta runoillut:

"Ota DNA Liikkuva laajakaista ja surffaa siellä missä haluat! Edullisella DNA Liikkuvalla laajakaistalla elämä ei ole piuhoista kiinni, vaan järeätkin tiedostot kulkevat kevyesti ilmojen halki."

Sujuvaa tekstiä vai mitä? Vahinko vain, että asia ei etene ollenkaan samaan tahtiin kuin sanat soljuvat. Myynnissä oli vain yhteyttä eri nopeuksilla. Päätelaitteista ei puhuttu mitään.

Hätäinen tiedonhakija kun olen, en edes vilkaissut vasemmalle auennutta valikkoa.

Näkömuisti pelasti

Palasin takaisin etusivulle ja valitsin tällä kertaa luukun Yrityksille. Klikkasin taas Liikkuvaa laajakaistaa ja tulin tällä kertaa avanneeksi verkkokaupan oven. 

Nyt tarjolla oli laitteita - huonoina kuvina ja minulle täysin käsittämättöminä niminä:

Ovatkohan muut potentiaalit ostajat niin hyvin selvillä kaiken maailman mokkuloista, että osaavat oitis valita noista firmalleen sopivimman? Lisätietoa on toki mahdollista klikata esiin, mutta vertailu on työlästä.

Kaupan pelasti DNA:lle minun kohtalainen näkömuistini. Kapistus nimeltä DNA Mokkula MF60 näytti samalta kuin se, jonka olin nähnyt ehkä sekunnin parin ajan siellä kauppakeskuksen käytävällä olleessa julisteessa.

Nyt on sitten jännittävää nähdä, tarjoaako toimitus samanlaisen seikkailun kuin ostoprosessi. Odotellessani valmistaudun myös vastaanottamaan ojennusta siitä, miten huono lukija olen.

Yrityksissä suhtaudutaan yllättävän usein yliolkaisesti siihen, että sekavat, sumeat ja sattumanvaraiset tekstit vaivaavat, suorastaan simputtavat lukijaa. DNA:n esimerkki ei ole edes pahimmasta päästä.

Asiakas- tai bisnesajattelu ei totisesti ole yltänyt kirjoitettuun viestintään asti.

Parannuksen tiellä

Kirjoitin viime viikolla virkakielestä omasta mielestäni aika optimistiseen sävyyn.  Jos nyt kirjoittaisin saman jutun, se olisi vielä toiveikkaampi. Toivoa ovat herättäneet viime päivien koulutusten osallistujat.

Julkishallinnossa on ilahduttavan laajalti havahduttu huomaamaan, miten paljon paremmin asiat sujuisivat, jos tekstit olisivat luettavampia. Kysymys ei ole ensisijaisesti estetiikasta vaan tuottavuudesta.

Kaikkein rohkaisevinta on ollut taas nähdä ja kuulla, kun virkamiehet ovat nauraneet omille kielikoukeroilleen. Siitä alkaa anteeksianto - ja parannus.

Huono teksti on tuhlausta

Olen viikon päivät ruotinut Kirjoituskoulu a la Alasillan aamuissa oppihetkissä kirjoittajien koottuja selityksiä.

Kuvittelin, että kirjoittamisesta kiinnostuneilla ihmisillä olisi halua keskustella kehnojen tekstien syistä. Toivoin saavani aikaan ainakin kipakan väittelyn.

Turha toivo! Kapulakielen labyrinteissa ja kirjoitetun viestinnän sekasorrossa viihdytään ilmeisesti niin hyvin, ettei juuri kukaan ole kiinnostunut pyristelemään selvemmille vesille. Vain muutama mallioppilas on peukuttanut tai heittänyt kommentin, pari.

Julkishallinnossa
toivoa paremmasta

Huono teksti ja tehoton kirjoitustyö syövät laatua, tehoa ja tuottavuutta. Kyseessä ei ole yksinomaan eikä edes pääasiassa julkishallinnon ongelma, vaikka yrityksissä ja järjestöissä niin yritetään uskotella.

Kunnissa, kuntayhtymissä ja valtionhallinnossa on joka tapauksessa totinen tarve tehostaa toimintaa. Monta kiveä on vielä kääntämättä.

Kun viestintä kapulakieltä raivaamalla tehostuisi, vaikutus näkyisi suoraan työn tuottavuudessa ja palvelujen vaikuttavuudessa.

Aloitan kolmiosaisen kirjoitussarjani viranomaisteksteistä ennen muuta siksi, että hallinnossa on jo jonkin aikaa näkynyt enteitä paremmasta.

Vuonna 2004 voimaan tulleen hallintolain 9. pykälä velvoittaa viranomaisen käyttämään asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä. Valitettavasti tästä niin kuin niin monesta muustakin viranomaisia koskevasta säädöksestä puuttuvat sanktiot.

Toukokuussa 2010 Kotimaisten kielten tutkimuskeskus Kotus vaati virkakielen parantamista seuraavan hallituksen ohjelmaan. Kotus muistutti parannuksen vaativan paitsi tahtoa, myös rahaa. Se Myös huomautti tiedotteessaan, että virkakieli uhkaa pahimmillaan demokratiaa ja oikeusturvaa.

Kotus jatkoi lobbausta muun muassa kyselyllä, jossa se kevättalvella 2011 selvitti, mitä puolueet tekisivät virkakielen parantamiseksi.

Työ tuotti tulosta. Hallitusohjelma lupaa, että lainsäädännön, viranomaisviestinnän ja asioinnin kielen kehittämiseksi laaditaan toimintaohjelma.

Parannus vaatii
aikaa ja asennetta

Tajuan kyllä, ettei virkakieli muutu nopeasti.

Asiaan oli yritetty tarttua jo ennen hallintolain säätämistä, mutta tuloksetta. Valtioneuvosto päätti nimittäin vuonna 1982 toimista viranomaisten kielenkäytön parantamiseksi. Johtoajatus oli silloin, että jokaisen peruskoulun käyneen kansalainen on voitava ymmärtää viranomaisten tekstit.

Valtioneuvoston päätös jäi viime vuosituhannella hurskastelun asteelle kuten jäi sittemmin myös hallintolain 9. pykälä. Viimeksi tällä viikolla olen kirjoittajavalmennuksissa kuullut perusteltavan, miksi hallinnon verkkopalveluissa ei voi muuttaa lakitekstien sanamuotoja.

Vahva traditio ja silkka mukavuudenhalu puoltavat edelleen koukeroista viranomaiskieltä.

Jos ilmaisua on vakava tarkoitus selkiinnyttää, tuhansien ihmisten julkishallinnossa on uudistettava kirjoitus- ja myös ajattelutapaansa. Asenteet ovat vuosien mittaan onneksi jo muuttuneet suotuisaan suuntaan.

Kuka antaa luvan
ajatella ihmistä?

Useimmat virkamiehet osaavat nykyisin jo nauraa omille kielikiemuroilleen. Se lupaa  hyvää. Hymyssä suin on helpompi parantaa tapojaan kuin otsa rypyssä.

Toivoa sopii, että virkakielen uudistusta ei turhaan byrokratisoida. Homman voisi nimittäin hoitaa hyvinkin luovassa hengessä.

En usko, että perinteinen kielenhuolto yksin riittää. Suggestiivisemmat menetelmät toisivat nopeamman ja mikä tärkeintä, pysyvämmän parannuksen.

Tärkeintä on, että virkamiehet oppisivat ajattelemaan tekstiensä lukijoita elävinä ihmisinä. Siihen monet kirjoittajat tuntuvat kuitenkin kaipaavan valtuutusta jostain hyvin korkealta.

Yhä edelleen kelpo virkamiehet pelkäävät joutuvansa lakitupaan, jos eivät julkaise nettisivuilla lakipykäliä sanasta sanaan.

Hypertekstin perusidea on siis vielä vieras. Ensin asiat pitäisi sanoa niin, että kansalaiset ymmärtäisivät. Sitten voisi linkin taakse upottaa sen verran lakitekstiä, ettei juristeillekaan jäisi jupistavaa.
 

Pitäisikö kiinnostua
törkykirjoittelun syistä?

Kauppalehti sallii lokakuusta lähtien verkkouutistensa kommentoinnin vain omalla nimellään kirjoittaville. Muuta keskustelua Kauppalehden verkkopalvelussa voi edelleen käydä nimimerkillä.

Päätoimittaja Hannu Leinosen mukaan  tarkoituksena ei ole  suitsia uutistensa kommentointia vaan varmistaa, että uutisten kommentointi säilyy asiallisena ja laadukkaana. Tähänkin asti Kauppalehti on vaatinut kommentoijilta ja nettikeskustelijoilta rekisteröitymistä.

Aamulehdessä yksi
ainoa nimimerkki

Kauppalehden käytäntö on siis ollut erilainen kuin Alman toisessa mahtimediassa Aamulehdessä. Siellä järjestelmä ei edes ehdota kirjoittajlle nimen tai sen puoleen nimimerkinkään käyttöä. Kaikki lukijakirjoitukset näkyvän Tuntemattoman kirjoittamina.

Ja kyllä se Tuntematon jaksaakin kirjoittaa! Häntä eivät taida työkiireet rasittaa, kun kerkiää tuoreeltaan kommentoimaan aihetta kuin aihetta.  Edustavan näytteen saa vaikkapa hengentuotteista, joita on tänään ilmestynyt keskustan puheenjohtan persu-moitteiden perään.

Tuntuu kuin jossain olisi automaatti, joka syytää joka suuntaan perussuomalaisten propagandaa. Keskustelun nimeä paasaus ei ansaitse.

Nettiraivoamisella
hurjat mittasuhteet

Kauppalehden uusi käytäntö tuntuu noudattelevan suunnilleen samaa linjaa kuin Journalistin ohjeisiin tehty lisäys, josta Julkisen Sanan Neuvosto tiedotti pari viikkoa sitten. Kysymys on hienosäädöstä, joka tuskin olennaisesti kohentaa uutismedioiden verkkosivuilla käytävän keskustelun tasoa.

Jossittelin aiemmassa postauksessani näin:

"Jos tiedotusvälineet olisivat ottaneet törkykirjoitteluun tiukemman kannan, siitä ei ehkä olisi päässyt kehittymään maan tapa."

Viime päivinä olen tullut syventyneeksi lehtien verkkosivuilla käytävään 'keskusteluun' aiempaa paremmin. Enää en jossittele. Nettivouhotus on saanut hurjat mittasuhteet ja kärjistynyt käsittämättömän vihamieliseksi. Sitä ei enää kitketä noin vain pois.

Tuntuu kuin journalistit tahtoisivat lähinnä saada hajurakoa epä-älylliseen lukijakirjoitteluun. Kauppalehtikin rauhoittaa nimimerkkimölinältä vain omat uutisensa. Samalla saattaa palstoilta poistua myös perustellulla tavalla kriitisiä lukijakommentteja.

Loukkaamisesta on
tullut itsetarkoitus

Vihamielisestä ja loukkaavasta kirjoittelusta tuntuu valitettavasti tulleen suomalaisen nettikeskustelun valtavirta. Kehityssuuntaan ovat osaltaan vaikuttaneet mediat, jotka ovat olleet kiinnostaneempia verkkosivujensa korkeista kävijämääristä kuin sisällön laatusta.

Kun aggressiivinen kirjoittelu on saanut päivästä päivään jatkua ja voimistua, ilmiön kanssa ollaan kohta pahassa pulassa. Demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu kyllä tiukka debatti mutta ei äärimmäinen suvaitsemattomuus saati jatkuva vihanpito.

Sanan säilällä on helppo huiskia, jos on vapaa kaikesta vastuusta. Kun oikein huiskitaan, vihamielisyydestä juovutaan.

En voi olla miettimättä, miten helposti vihanpurkaukset oikeastaan siirtyvät tekstistä tekoihin.

Keskustelun sävy
muuttuu keskustellen

Vihamielisyys on niin käsittämättömän laajaa ja syvää,  ettei sitä hillitä saati hallita hienosäätämällä nimimerkkikirjoittelun sääntöjä. Edes nimettömän kirjoittelun täyskielto ei auttaisi. Tuollainen kielto kun olisi mahdoton valvoa.

Keskusteluun voi vaikuttaa vain keskustellen. Suomalaisen yhteiskunnan kahtiajako näkyy jyrkimmillään juuri nettikirjoittelussa. Jos emme mahdu keskustelemaan samoille palstoille, emme mahdu kohta enää samaan yhteiskuntaankaan.

Mitä vihamielisen nettikeskustelun taustalla oikein on?

Olisi mukava uskoa, että muutama hörhö siellä vain aikansa kuluksi paukuttaa näppistä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Ihan pienellä porukassa kommenttitulva ei kuitenkaan synny.

Hyvin luultavasti olen tänäänkin tietämättäni tavannut ainakin ohimennen yhden tai useamman vihan sokaiseman ja kaiken empatian kadottaneen nettiraivoajan. Se on pelottava ajatus.

Mukavuudenhalu estää
muuttamasta työtapoja.

Markkinointi ja Mainonta -lehti kertoi alkuviikosta projektista, jonka tavoitteena on muotoilla työviikko uudelleen ja lisätä työn mielekkyyttä, luovuutta ja tehokkuutta.

Idealist Group ja IBM aikovat tutkia tietotyöläisen arkea ja etsiä parempia tapoja tehdä ja organisoida työtä. Projektin tuloksena toivotaan syntyvän esimerkiksi uusia palaverikäytäntöjä, jotka ovat nykyistä tehokkaampia ja osallistujaystävällisempiä.

“Työviikkomme ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Päivämme täyttyvät sähköpostivyörystä ja huonosti johdetuista, usein tarpeettomista palavereista. Tämän hintaa maksamme iltaisin ja viikonloppuisin rästitöinä”, Idealist Groupin vastaava tuottaja Saku Tuominen kuvaa.

Pakollinen paha on
aika kyseenalaistaa

Ainakin minä toivon Tuomisen ja kumppaneiden  projektille sydämestäni onnea ja menestystä. He ovat päättäneet käydä sellaisten asioiden kimppuun, joita aivan liian usein siedämme  mukisematta.

Tolkuton sähköpostivyöry tai älytön kokouskierre nähdään pakollisena pahana, jota ei enää vaivauduta kyseenalaistamaan. Pelkästään nuo kaksi riittävät synnyttämän kroonisen kiireen. Sitä voisi hyvällä syyllä kutsua myös hallitsemattomaksi ajankäytöksi.

Moniin muihin asioihin työnantajat kouluttavat jatkuvasti henkilöstöään, mutta keskeiset perustaidot on jätetty hunningolle. Lukutaito pitäisi ripeästi päivittää verkkoajan tasalle. Nykymuotoisesta kirjoitustyöstä voi olla jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. Työajan käyttö on kaikkea muuta kuin tehokasta.

Kuka enää ehtii
ajatella kunnolla?

Tuomisen mukaan olemme siirtyneet tehtaista ajatustyöhön niin nopeasti, että työelämän käytännöt eivät ole pysyneet perässä. Monet työtavat sopivat paremmin liukuhihnalle kuin ajatusvetoiseen työskentelyyn.

• Miten ajatusvetoinen työskentelytapamme lopultakin on?

Ehdimme ajatella aivan liian vähän. Kiireen nimellä tunnettu oireyhtymä on kuin hyökyaalto, joka vie ihmisen mennessään.

Jos uskaltaisimme tai viitsisimme ajatella vähän paremmin, alkaisimme myös ohjata omaa toimintaamme päättäväisemmin.

On niin helppo
olla kiireen orja

Viime päivinä olen miettinyt kovasti, miksi emme voi mitään kapulakielen nimellä tunnetulle ilmaisutyylille. Se saa rauhassa nakertaa viestinnän ja toiminnan tehoja.

Toistaiseksi olen pohdinnoissani päätynyt vain ikivanhaan oppiin mukavuus- ja venymisalueista. Mukavuusalueella ihminen hoitaa hommat rutiinilla ilman, että joutuu rasittamaan itseään uuden oppimisella. Juuri sillä alueella viihtyvät syytävät kaikki kanavat tulvilleen kapulakielistä hölynpölyä.

Venymisalueelle vaivautuvat vain harvat. Esimerkiksi meilikaaosta sietävät työpaikoilla vuodesta toiseen autuaan yksimielisesti johto ja henkilöstö.

 Usein annetaan ymmärtää, että huono viestintä syntyisi  paniikkialueella. En usko, että kovin usein on siitä kysymys. Mutta siihen uskon, että venymisalue on käynyt entistä kapeammaksi.  Henkinen venyminen kun vaatisi aikaa ajatella.

Verkkopalvelun laatu ei ole
pysäkki

On aika hämmästyttävää, miten vähän yritykset ja yhteisöt ovat olleet kiinnostuneita verkkopalvelujensa vaikutuksista.

Yritysten kuvittelisi tavoittelevan nimenomaan myyntiä. Julkisella sektorilla luulisi olevan tarvetta virtaviivaistaa asiakasprosesseja. Kolmannella sektorilla vaikuttavuuden olettaisi olevan aina kaikki kaikessa.

Verkkopalveluihin on suhtauduttu liian pitkään liian itsekeskeisesti. Ei ole muistettu kysyä, kenelle ja miksi sisältöä tuotetaan.

Tiedättehän nämä tavalliset repliikit: "Meillä on netissä..." Entä sitten? Eikö ainoa todella kiinnostava kysymys ole se, millaisia tuloksia olemme saavuttaneet, kun netissä on sitä taikka tätä?

Piru periköön
käytettävyyden

Verkkopalvelujen kehitystä jarrutti pitkään ainainen puhe käytettävyydestä. Kaikki mahdollinen ja mahdoton niputettiin tuon yhden sanan alle.

Lavea yläkäsite on estänyt ihmisiä näkemästä, miten he itse voivat parantaa verkkosivuja vähin erin, asia kerrallaan. Juuri siten työelämän arjessa olisi nimittäin yritettävä edetä.

En tarkoita vähätellä käytettävyyttä. Se on hyvin tärkeä mutta ei ainoa verkkopalvelun laatutekijä.

Olennaista olisi ymmärtää, että käytettävyydeltään hyvällä sivustolla käyttäjä löytää tarvitsemansa tiedot ja pystyy hyödyntämään itselleen sopivia palveluja varmasti ja vaivattomasti.

Omista käyttäjäkokemuksista voisi ammentaa uskomattoman paljon viisautta.

Ja seuraavaksi joka
iikka optimoimaan?

Käytettävyyttä suositumpi käsite alkaa olla löydettävyys.  Löydettävyydellä tarkoitetaan sitä, kuinka nettisivut löytyvät hakukoneiden avulla.

Järjestelmällistä työtä löydettävyyden hyväksi kutsutaan hakukoneoptimoinniksi, johon viitaataan myös kirjainlyhenteellä SEO (Search Engine Optimization).

Optimointiprjojektit ovat usein pitkiä ja kalliita. Siksi kai lähes jokaiseen nettikirjoittajien perusvalmennukseen halutaan nyt hakukoneoptimointia koskeva osuus - ikään kuin kaikista voisi tehdä tunnissa parissa kovan luokan optimoijia.

Yleissivistykseen kuuluu, että tuntee jonkin verran hakukoneiden toimintalogiikkaa. Realistinen tavoite voisi olla, että elämälle vieraisiin käsitteisiin ei enää takerruttaisi entiseen tapaan.

Olisi merkittävää edistystä, jos kirjoittajat eivät enää ehdoin tahdoin tuhoaisi sivuston löydettävyyttä lukijalle oudolla sanankäytöllä.

Luettavuus - aina
sitä samaa vanhaa

Kirjoittajien keskeisin laatuvastuun alue lienee yhä luettavuus. On osattava kirjoittaa helppolukuista tekstiä, jonka lukijat vaivatta ymmärtävät, mieluiten oikein.

Luettavuuden alalta ei pysty kertomaan kovin paljon uutuuksia. Ydinasioita ovat yhä

• tutut ja lyhyet sanat
• selkeät ja ymmärrettävät lause- ja virkerakenteet
• havainnolliset ilmaisut, jotka lukija pystyy yhdistämään omaan arkitodellisuuteensa
• jäntevä jäsentely.

Kapulakielen ansoihin juuttuneet kirjoittajat ymmärrettävästi turhautuvat, kun esimerkiksi kouluttaja vaatii heidän teksteiltään parempaa luettavuutta. Miten piintyneitä tapojaan pystyy muuttamaan, kun toiset ympärillä toistavat kaiken aikaa samoja virheitä?

Luettavuuden vaatimusta ei kuitenkaan voi ohittaa. Käytettävyys ja löydettävyys eivät paljon auta, jos luettavuus pettää.

Luettavuudella ja löydettävyydellä on yllättävän paljon yhteistä.

Kummassakin on oltava aidosti kiinnostunut sanoista ja siitä, että puhuu lukijoittensa kanssa samaa kieltä.

Silmäiltävyys on
helppo varmistaa

Olemme Scriptiossa raamittaneet vuosikaudet valmennuksia, editointiprojekteja ja viestinnän laatuselvityksiä nettisivuston laatumallilla (kuvassa). Se on auttanut ihmisiä saamaan otteen verkkopalvelun laadusta ja parannustarpeista.

Mallimme ei ehkä täytä akateemisia vaatimuksia, mutta sillä on yksi kiistaton ansio: se vie ajatukset lukijaan ja lukemiseen.

Heti löydettävyyden jälkeen lukijan puntariin joutuu silmäiltävyys. Ensimmäinen vilkaisu ei kestä usein sekuntiakaan. Hieman tarkempikin skannaus tulee tehtyä muutamassa sekunnissa.

Kirjoittajat kokevat usein, etteivät he voi vaikuttaa verkkopalvelun käytettävyyteen.

Silmäiltävyyttä jokainen osaa parantaa, kun vai pyristelee irti muutamista printtiteksteistä periytyvistä pakkomielteistä.

Konversio-optimointi
pureutuu vaikuttavuuteen

Uusimpiin iskusanoihin verkkopalvelujen alalla kuuluu konversio-optimointi. Siihen viitataan usein kirjainlyhenteellä CRO (Conversion Rate Optimization).

Konversio-optimoinnin tarkoituksena on parantaa verkkopalvelua niin, että sen tuoma tuotto tai tulos on paras mahdollinen. Tämä ote on erityisen kysytty verkkokauppojen ja kampanjasivujen kehittämisessä. Tuloshakuisuudelle ja systemaattisuudelle olisi kuitenkin sijansa melkein sivuilla kuin sivuilla.

Posti on parantanut verkkokauppansa myyntiä 20 prosenttia, kertoi Tulos Helsinki eilisessä tiedotteessaan.

"Kasvun on mahdollistanut verkkokaupan toimivuuden säännöllinen testaaminen, joka tähtää myynnin kasvattamiseen."

Verkkokauppojen myyntiä yritetään usein kasvattaa markkinoinnin kautta, vaikka paremmat tulokset voi saada tekemällä ostamisesta helpompaa ja houkuttelevampaa.

- Pelkkä sivun otsikon muuttaminen ostopäätökseen ohjaavaksi voi parantaa kaupan myyntiä huomattavasti, kertoo Tuloksen toimitusjohtaja Lasse Larvanko.

Konversio-optimoinnin merkittävin uutuus on nöyryys.

Sivustoprojektien on aiemmin uskoteltu tuottavan kerralla täydellisen tai ainakin hyvän lopputuloksen. Nyt aletaan ymmärtää, että verkkopalvelun laatu on loputon sarja pieniä ja välillä vähän isompiakin parannuksia.

Asiaton nettikirjoittelu ei
koske vain maahanmuuttoa.

Mitään sanaa ei ole on aikoihin analysoitu julkisuudessa niin innokkaasti kuin vihapuhetta. Vain poliitikot poimivat sen Norjan verilöylyn jälkeen puheeseensa merkityksiä pureskelematta.

Aller Media Oy julkaisi eilen tiedotteen, jossa tiivistetään vihapuheesta Suomi24:ssä käytyä keskustelua. Johtaja  Jarno Alastalon mukaan Suomi24:n käyttäjät tuomitsevat jyrkästi suvaitsemattomuuden ja haluavat, että Suomessa on edelleen foorumeita, joissa voi avoimesti kertoa omia mielipiteitään.

Suomi24 on Suomen suurin verkkoyhteisö, jossa vierailee viikoittain yli 1,3 miljoonaa käyttäjää. Verkkoyhteisössä on 2 400 keskustelupalstaa, joille on kirjoitettu jo yli 52 miljoonaa viestiä.

Alastalo kertoo sosiaalisen median aktiivikäyttäjien näkevän, että netissä liikkuvien oma valvonta hoitaa suurimmat ylilyönnit. Tosiasiassa sitä mieltä ovat kai nimenomaan Suomi24:n keskustelijat. Muitakin sosiaalisen median aktiivikäyttäjiä on.

Eikö vihaa muka
erota kritiikistä?

Suomi24:n keskustelijoita kuulemma kiinnostaa erityisesti vihapuheen määritelmä ja tulkinta. Keskustelua herättää myös vihapuheen ja yhteiskuntakritiikin välinen raja:

"Keskusteluissa pohditaan, milloin kritiikki on asiallista ja rakentavaa, ja milloin se lipsuu vihapuheen puolelle."

Osa keskustelijoista kokee, että yleistä politiikkaa vastustavat tekstit halutaan leimata vihapuheeksi. Osa taas suhtautuu suurella varauksella vihapuheeseen ja kokee sen ohimeneväksi trendi-ilmiöksi.

Nimimerkki Vihapuhujako? leimasi 13.8.2011 vihapuheen 'vihervasemmiston' lanseeraamaksi termiksi:

"...kun he puhuvat vihapuheesta, he tarkoittavat epäsuorasti tai suorasti keskustelua maahanmuutosta ja maahanmuuttajista."

Tuota näkökohtaa ei voi kokonaan kiistää. Vihaa riittää kyllä monille muillekin, mutta vihapuhe yhdistyy varmaan useimpien ajatuksissa maahanmuuttajiin. Se on harmi; vihan merkit olisi tärkeää tunnistaa siitä riippumatta, kehen viha kohdistuu.

Journalistien valta
ei ulotu kaikkialle

Kirjoitin eilen Julkisen sanan neuvoston ohjeista, joilla on tarkoitus rajoittaa asiatonta nettikirjoittelua. Ohjeisiin ei sisälly vihapuheen käsitemääritelmää, mutta asiallisten ja asiattomien kirjoitusten rajaa neuvosto vetää.

Toinen rajanveto jäi ainakin minulta eilen kunnolla huomaamatta. JSN jakaa sisällön ainakin kolmeen eri luokkaan:

1. Toimituksellista aineistoa on toimituksen laatimaa, tilaamaa, käsittelemää sekä journalistisin perustein julkaistavaksi valitsemaa tai journalistisesti korostamaa aineistoa. Sitä ohjaavat Journalistin ohjeet.
2. Uudistettu ohje koskee yleisön tuottamaa sisältöä tiedotusvälineiden ylläpitämillä verkkosivuilla. Sitä ei pidetä toimituksellisena aineistona. Yleisön tuottaman aineiston käsittelyä linjaava ohje on Journalistin ohjeiden liitteenä.
3. Sosiaalisessa mediassa on valtava määrä sisältöä, jonne tiedotusvälineiden valta ei yllä.

Journalistit voivat näyttää esimerkkiä myös kolmannen kategorian sisällölle. Joillakin tuntuu kuitenkin olevan asiattomaan nettikirjoitteluun niin voimakas riippuvuus, etteivät he hevin luovu vapaudestaan sanoa möläyttää ihan mitä vain.

Tunne kertoo enemmän
kuin hieno määritelmä

JSN määrittelee asiattomiksi yksityisyyden suojaa ja ihmisarvoa loukkaavat sisällöt. Syrjinnän lisäksi ihmisarvoa loukkaavat esimerkiksi väkivaltaan yllyttävät sekä yksilöön tai kansanryhmään kohdistuvat vihaa lietsovat sisällöt. 

Toivoa sopii, että journalistit pystyvät tulkitsemaan ohjetta kohtalaisen johdonmukaisesti. Meille muille tehtävä lienee ylivoimainen.

Mistä ihmeestä vihapuheen siis varmuudella tunnistaa, jos sille ei ole helppotajuista määritelmää?

• Olisikohan hyvä yrittää lukea omia tunteitaan?

Jos vihantäyteinen puhe tai teksti kohdistuu sinuun, tunnistat sen kyllä. Olo ei tule vain hieman kiusaantuneeksi, vaan vallan saattaa ottaa pelko - ja viha.

Muihin kohdistuvan vihepuheen taas huomaa, jos osaa asettua toisen asemaan. Ongelman ydin lienee siinä, että vihamielisimmiltä kirjoittelijoilta puuttuu kokonaan kyky empatiaan.

Medialla on kaksinaamainen
suhde kansalaisjournalismiin.

Julkisen sanan neuvosto on vahvistanut uudet ohjeet siitä, miten tiedotusvälineiden pitää käsitellä yleisön tuottamaa sisältöä. Kysymys on ensimmäisestä vakavasta yrityksestä saada nimetön nettikirjoittelu Suomessa aisoihin.

Tähänkin asti toimituksen olisi JSN:n ohjeen mukaan pitänyt pyrkiä estämään ihmisarvoa loukkaavien sisältöjen julkaiseminen ja poistaa loukkaava aineisto nettisivuiltaan. Nyt Journalistin ohjeiden liite määrittelee ihmisarvoa loukkaaviksi paitsi syrjinnän, myös esimerkiksi väkivaltaan yllyttävät sekä yksilöön tai kansanryhmään kohdistuvat vihaa lietsovat sisällöt. 

Lapsille ja nuorille suunnattuja verkkopalstoja on uusien ohjeiden mukaan valvottava erityisen huolellisesti.

Vastuu heräsi myöhään

Nettikeskusteluun tulee nyt ryhtiä, julistaa JSN:n puheenjohtaja Risto Uimonen blogikirjoituksessaan. Liitteen perusidea on hänen mukaansa siinä, että  tiedotusvälineet sitoutuvat poistamaan yleisölle varatuilta verkkopalstoiltaan asiattomat viestit.

Uimonen näkee muutokset merkkinä siitä, että suomalaiset tiedotusvälineet ja  toimittajat haluavat kantaa vastuuta. Ne haluavat pitää verkkosivuillaan käytävän keskustelun asiallisena.

Maallikkona on vähän vaikea ymmärtää, mikä esti tiedotusvälineitä ja toimittajia suhtautumasta nimettömään nettikirjoitteluun alun alkaen hieman ryhdikkäämmin. Oliko se ymmärtämättömyyttä vai henkistä laiskuutta? Yllättikö netti myös journalismin niin kuin niin monet muutkin tahot?

Jossittelu on turhaa, mutta jossitelen kuitenkin: jos tiedotusvälineet olisivat ottaneet törkykirjoitteluun tiukemman kannan, siitä ei ehkä olisi päässyt kehittymään maan tapa. 

Reiluun journalismiin

Kaikkein pahin vaihtoehto on se, että mediatalot näkivät törkykirjoittelussa jonkinlaisen ansaintamahdollisuuden. En kyllä osaa sanoa, mikä se olisi voinut tarkalleen olla. Ahneus joka tapauksessa käy helposti yli kaiken muun - myös moraalin.

JSN:n uuden ohjeen mukaan yleisölle varattujen palstojen ja toimituksellisen aineiston raja on pidettävä selvänä tiedotusvälineiden verkkosivuilla.

Mikä mahtaa olla 'yleisölle varattu palsta'?

Tapahtuu sitten isompi tai pienempi onnettomuus, media on heti kinuamassa yleisöltä valokuvia ja videoita - ja tietenkin silminnäkijäkertomuksia. Ainakaan minä en aina erota, mikä osa sisällöstä on 'oikeiden', mikä taas kansalaisjournalistien tuotantoa.

Satuin Facebookin kautta löytämään Pelastakaa REIJO -sivustolle. Siellä kaikuu reilun journalismin hätähuuto.

Kampanjan tavoite lienee parantaa sopimusehtoja, jotka suuret mediatalot ovat sanelleet freelancereille. Hyvin argumentit puhuttelevat kuitenkin myös kansalaisjournalismin harrastajaa.

Jostain syystä pistän tänään enemmän toivoa reilun journalismin kuin Julkisen sanan neuvoston julistukseen.

Esteettömyys ei toteudu
edes arkikeskusteluissa.

Lähes 800 000 suomalaista kärsii huonosta kuulosta, MTV3 otsikoi viikko sitten.  Määrä on luultavasti jopa suurempi, sillä vain vajaa viidennes testauttaa kuulonsa säännöllisesti.

En huomannut, että juttu olisi herättänyt asiallista keskustelua - ehkä herättikin jossain. Vähemmän asialliseen, ilmeisesti hauskaksi tarkoitettuun höpötykseen voi tutustua, jos viitsii rullata MTV:n uutisten Facebook-sivua elokuun 24. päivän kohdalle.

Uutisen arvoa valtamedian silmissä saattoi alentaa se, että TNS Gallupin tekemän tutkimuksen oli tilannut Kuulotekniikka Oy. Se ilmoittaa olevansa johtava kuuloalan yritys Suomessa, joka tarjoaa muiden muassa kuulokojeita ja kuulotutkimuksia.

Kuulo tarkistetaan
harvemmin kuin näkö

Tutkimuksen mukaan kuuloa pidetään näön jälkeen tärkeimpänä aistina. Silti kuulon huolto ei kovin monia kiinnosta. Kolmannes yli tuhannesta vastaajasta ei ollut käynyt tutkimuksissa yli viiteen vuoteen.

Vain vajaa viidennes tarkistuttaa kuulonsa vuosittain. Säännöllisessä näöntarkastuksessa käy joka toinen suomalainen.

Asenteissakin on  - ihan vain yleisen elämänkokemuksen valossa - eroa. Huonokuuloinen leimataan edelleen turhan usein höppänäksi. Huononäköinen tuskin enää kokee kovin usein samanlaista kohtaloa.

Kaikki huonokuuloiset eivät asusta vanhainkodeissa tai palvelutaloissa. Ikärakenne saattaa sitä paitsi muuttua radikaalisti, jos asiantuntijoiden uhkakuvat meluhaittojen vaikutuksista käyvät toteen.  Esimerkiksi mp-soitinten ja konserteissa ja ravintoloissa raikuvan musiikin on sanottu vaarantavan ihmisten kuulon.

Selkeä äänenkäyttö -
osa viestintävalmiutta

Joskus sopisi nostaa esiin myös se, että aika merkittävä osa ihmisistä puhuu huono- ja jopa normaalikuuloisten kannalta aivan liian hiljaa. Se haittaa erilaisissa palvelutilanteissa, samoin työelämän kokouksissa. Puhelimessa ja etenkin vastaajiin jätetyissä viesteissä ongelma vain korostuu.

Tiedän alentuneen kuulon ongelmista jotain omakohtaisestikin. Siksi olen tullut aika usein miettineeksi, miksi osa kanssaihmisistä käyttää ääntää niin tavattoman säästeliäästi.

Arat ihmiset puhuvat usein hiljaa ja saattavat vielä puhuessaan katsoa alaspäin, mikä vaikeuttaa huulilta lukemista. Olen ollut tunnistavinani, että joissakin organisaatioissa kuiskiminen on tullut talon tavaksi. Olisiko johto näyttävät esimerkkiä?

On myös niitä, jotka ilmiselvästi pitävät kuiskimista jotenkin hienona ja fiksuna. Kun heitä pyytää - vakka miten ystävällisesti - toistamaan repliikkinsä, saa murhaavia katseita.

- Oot sä kuuro, kun sulle pitää huutaa, äyskäisi eräs asiakaspalvelun esimies muutama vuosi sitten koulutuksessa. 

Kirkko lähti verkkotyöhön.

Kirkko vastaa, kun siltä kysyy, kertoi Hämeen Sanomat viime viikolla etusivullaan. Kuvatekstin mukaan pastori Päivi Aikasalo on verkkotyössä koko ajan kasvokkain

Juttu piti ilman muuta lukea. Se kertoi Hämeenlinnan-Vanajan seurakunnan papista, joka vastaa Kirkko kuulolla -keskustelupalstan kysymyksiin.

Palsta on avattu sinne, missä kansan syvät rivit liikkuvat: Suomi24 -palveluun.  Kyseessä on vain yksi esimerkki kirkon verkkotyöstä. Sen moniin muotoihin rekrytoidaan työntekijöitä Suurella sydämellä -sivustolla.

Paljon kielteistä palautetta

Päivi Aikasalo kertoo haluavana olla mukana verkkotyössä siitä huolimatta, ettei siinä pääse helpolla. Perinteisessä papintyössä palautetta ei kuulemma juuri tule, mutta netissä sitten sitäkin enemmän.

- Palaute ei kuitenkaan ole yleensä myönteistä, vaan yleensä kielteistä ja provosoivaa.

Pastorin mielestä ajanhenki näkyy netissä hyvin:

- Ihmiset päästävät näppäimistöltään kaikenlaista tekstiä - harkitsematta.

Niinhän asia valitettavasti on. Kielloin ja käskyin tilanne tuskin koskaan korjaantuu. Tärkeintä olisi, että harkintakykyiset ihmiset lähtivät nettikesksuteluihin mukaan.

Sinne, missä ihmiset ovat

Minut siis koukutti maakuntalehden etusivulla lupaus:

"Kirkko vastaa, kun siltä kysyy."

Vastaavia lupauksia on esimerkiksi valtiovallalta, kunnilla ja joka järjestöiltä tipahdellut toistaiseksi hyvin harvakseen. Sitäkin useammin on saanut kuulla, miksi jokin taho ei lähde vastailemaan sosiaalisessa mediassa esitettyihin kysymyksiin ja väiitteisiin.

Aivan ennenkuulumatonta ihmisten kysymyksiin vastaaminen ei sentään ole. Suomi24 -palveluun ovat lähteneet mukaan esimerkiksi verohallinto ja Kela.

Enimmäkseen julkinen ja kolmas sektori noudattavat kuitenkin sitä periaatetta, että vuori tulkoon Muhammedin luo - siis kansa yhteisöjen itsensä luomille keskustelufoorumeille. Tässä on kunnostautunut muiden muassa oikeusministeriö. Kai virkamiehet vilpittömästi uskovat, että kansa tulee ministeriön Ota kantaa -sivuille pukumaan politiikkaa.

Facebookissa ja Twitterissä ovat jo aika monet instituutiot. Keskustelu on kuitenkin valtaosin vaisua. Suorastaan harvinaista on, että julkaiseva taho vastaa, kun siltä suoraan kysyy. Kysymyksi esittämällä voi sitä vastoin nopeasti saada aikaan sen, että koko kommentti poistetaan näkyvistä - kokemusta on.

Mikä ärsyttää eniten?

Kenellekään ei pitäisi olla salaisuus, että hyvin monet suomalaisetkin kokevat viime vuosina jääneensä vastausta vaille. Konkreettisimmin se näkyy viranomaisten ja yksittäisten virkamiesten piittaamattomuutena: kansalaisten asiallisiin tiedusteluihin ei vaivauduta vastaamaan, vaikka lakikin siihen velvoittaisi.

Myös politiikassa on paljon kysymyksiä mutta niukasti vastauksia. Kevään eduskuntavaalien jälkeen on yritetty käydä julkista keskustelua siitä, mikä ihmiset turhauttaa äänestämään perussuomalaisten kaltaista kirjavaa ja arvaamatonta ryhmittymää. Muiden puoleuiden keulahahmot eivät ole juuri osanneet katsoa peiliin.

Kuinkahan moni yhteiskunnassamme voi sanoa: me vastaamme, kun meiltä kysyy.

Norjan verilöylyn jälkeen poliitikot riensivät vaatimaan loppua vihapuheelle. Vain harvat välittivät julkisesti pohtia, mitä vihapuheiden takana oikein on. Tietysti siellä on ääriliikkeitä ja häiriintynyttä ihmismieltä, mutta on myös huomiota vaille jäänyttä tyytymättömyyttä ja vastaamatta jätettyjä kysymyksiä.

Vastaus ajan haasteisiin

Kirkolla ei ole viime aikoina ollut Suomessa helppoa.

Viime talven homokeskustelun kuohuissa monet päättivät erota kirkosta. Vanhalestadiolaisen liikkeen piirissä paljastunut laajamittainen lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on luettu myös koko luterilaisen kirkon viaksi.

Vastaavassa tilanteessa moni perinteinen organisaatio pistäisi päänsä pensaaseen eikä ainakaan itse tarjoutuisi vastaamaan ihmisille netin keskustelupalstoilla.

Kirkko teki käsittääkseni päätökset osallistumisesta sosiaaliseen mediaan jo ennen viime kuukausien pahimpia myrskyjä. Säikky organisaatio ei olisi empinyt lähteä pakoon, kun tuli oikein kuumat paikat.

Kirkko ansaitsee täyden tunnustuksen siitä, että se tohti lähteä netissä niille foorumeille, joilla ihmiset kysyvät, keskustelevat - ja haukkuvat.

Mieleen palaa lausahdus, jonka löysin arkkipiispanvaalin edellä yhden ehdokkaan, Turun Mikaelinseurakunnan kirkkoherran Jouni Lehikoisen kotisivulta:

"Maailma on muuttunut. Kirkon tulee herätä siihen tai se jää perinneyhdistykseksi."

Ehkä kesksutelunhalu sosiaalisessa mediassa kertoo kirkon heräämisestä tämän päivän haasteisiin.

Esimerkki tehoaa
ohjeita paremmin.

Opettaessaan oppii, sanoi jo Seneca nuorempi, joka eli 4 eKr. - 65  jKr. Tuo viisaus nousi vahvasti mieleen, kun Some-kirjoittajien Mestariluokka aloitti maanantaina vuoden mittaisen ohjelmansa.

Kuten arvata saattoi, keskustelua virisi sosiaalisen median strategioista ja -ohjeista.  "On helpompi saada anteeksi kuin lupa", kiteytti yksi osallistujista. Naurunhyrinästä päätellen ryhmä oli löytänyt mottonsa.

Muistelen lukeneeni tuon riemastuttavan ajatelman ensimmäisen kerran Marko Kulmalan kirjasta Hyvä idea ei toimi. Sittemmin sitä on toistettu sosiaalisen median yhteydessä.

Ohjetta ohjeen päälle

Vasta maanantain jälkeen olen alkanut ymmärtää, miten syvällisesti lausahdus kuvaa yleensäkin yritysten ja yhteisöjen viestintää. Vallalla on ohjeistamisen pakkomielle: hyvän viestinnän uskotaan rakentua käskyjen ja kieltojen varaan. 

Viestinnän ohjeet eivät ainakaan kouluttajan kokemuksen valossa ole olleet mikään valtava menestystarina. Esimerkiksi meilikoulutuksissa osallistujien enemmistölle tulee kerran toisensa jälkeen täytenä yllätyksenä, että talossa on olemassa sähköpostiohjeet.

Yhteiset periaatteet, talon tavat, ovat tärkeitä. Yksityiskohtaisista säännöistä sitä vastoin on useimmiten hyötyä vain asioissa, jotkat henkilöstö kokee pulmallisiksi. Kuka meistä lähtee hakemaan kirjallista ohjetta asiaan, josta uskoo ilmankin selviytyvänsä?

Taitoa ja tilannetajua

Menestyksellinen viestintä perustuu vahvaan perusvalmiuteen ja  herkkään tilannetajuun. On vaarallista luulla, että jomman kumman tai molemmat niistä voisi korvata ohjeilla.

Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA julkaisi keväällä raportin Suora yhteys, jonka julkistuksessa nousivat vahvasti esille viestinnän perusvalmiudet. Yritykset tarvitsevat sosiaalisessa mediassa taitavia kirjoittajia ja nopeita kommunikoijia, raportti kertoi.

Taitavaksi kirjoittajaksi tai nopeaksi kommunikoijaksi ei tulla käskyjen ja kieltojen voimalla. Työelämässä olisi jo kiire paikata henkilöstön kehittämisen keinoin eräitä puutteita, joita virallisen koulutusjärjestelmän jäljiltä on jäänyt esimerkiksi luku- ja kirjoitustaitoon.

• Ymmärrämme ehkä luettua mutta emme lukemista.

Lukemistilanteet ja -tavat ovat mullistuneet viime vuosina. Lukemisesta kuten kirjoittamisesta on tullut keskustelun keskeinen väline.

Lukijoista on opittava kilpailemaan ja heitä on pystyttävä palvelemaan. Siinä kysytään aivan erilaista asennetta kuin se, mikä yhä suurelta osin hallitsee työelämän kirjoittajien, jopa esimiesten ja johdon viestintää.

Sosiaalisessa mediassa ei riitä selkeä ja sujuva sanallinen ilmaisu. Yhä enemmän korostuu tilannetaju.

Viestintää on aina

Viestintää voi ja pitää johtaa. Sitä ei voi kuitenkaan lopettaa tai edes keskeyttää. Vaikeneminen se vasta vahva viesti onkin. Viestimme pelkällä olemassaolollamme.

Some-kirjoittajien Mestariluokkaa askarrutti, miten asiantuntijoita voisi rohkaista jakamaan osaamistaan myös sosiaalisen median kanavilla. Eniten varmaan pelottaa asiakkaan kohtaaminen. Miten siihen voisi tukea ja rohkaista?

Tulee mieleen vielä yksi aforismi: "Yksi esimerkki on parempi kuin kaksikymmentä kirjaviisasta ohjetta", neuvoi Roger Asham 1500-luvulla.

Yksi ainut Ylen uutinen on tänään riittänyt tekemään minulle ärtyneen olon: "Sosiaalisen median veto hiipuu Suomessakin", otsikko julisti.

Tajuan kyllä, mihin -kin-pääte viittaa. Tutkimusyhtiö Gartner raportoi aiemmin tällä viikolla yhdessätoista maassa tehdystä kyselystä. Sen vastaajista lähes neljännes oli kertonut käyttävänsä suosikkimediaansa entistä vähemmän.

"Merkkejä sosiaaliseen mediaan kyllästymisestä", kiteytti Yle maltillisesti vielä maanantaina. Mutta parissa päivässä näyttää varmistuneen, että sosiaalisen median veto hiipuu Suomessakin.

Joko pitäisi ruveta valitsemaan sopivaa muistovärssyä?

Enemmän tai vähemmän

Gartnerin tutkimuksen mukaan 37 prosenttia, erityisesti nuoret ikäryhmät, kertoi liikkuvansa sosiaalisessa mediassa alkuinnostuksen jälkeen jopa enemmän kuin ennen.

Tänään oli vuorossa jatkojuttu, jossa tutkailtiin Suomen tilannetta. 15/30 Researchin toimitusjohtaja Marko Keränen tulkitsee Ylen mukaan tilannetta näin:

"Olemme havainneet tietynlaista väsymistä, mutta ehkä mieluumminkin siinä mielessä, että käyttöä saatetaan vähentää tai muuttaa ennemmin kuin lopetetaan sosiaalisen median käyttö."

Ainakaan tuo lausunto ei minusta antaisi oikeutusta alussa siteeraamaani otsikkoon.

Zipipopin toimitusjohtaja Helene Auramon mielestä kannattaisi puhua väsymisen sijaan arkipäiväistymisestä:

"Uskon, että ihmiset ovat alkaneet tottua sosiaaliseen mediaan eivätkä enää huomaa sosiaalisen median palveluja käyttäessään, että se on sosiaalista mediaa."

Tuntuu tutulta - ja järkevältä. Uskovaisistakin pahimpia ovat minusta aina olleet ne, jotka koko ajan hokevat olevansa uskossa. Heiltä jää helposti elämä elämättä ja lähimmäiset rakastamatta.

Auramo myös kuvaa, miten hän nyt saattaa laittaa yrityksen sisäiselle sosiaalisen median kanavalle asian, josta aiemmin teki päivityksen Facebookiin tai Twitteriin. Sama on nähty ennenkin: joskus kaukaisella 1990-luvulla intranetit kevensivät julkisten verkkossivustojen painolastia - tai ainakin olisivat voineet keventää.

Onko ihme, jos väsyttää?

Mikä sosiaalisen median käyttäjän sitten uuvuttaa? Yle sinnikkäästi tivasi tämän päivän jutussaan. 

Uupua on tähän tarkoituksen aika vahva verbi. Minä ainakin aika ajoin kyllästyn yhteen jos asiaan - tai naamaan, mutta en sentään jokaisen vuoksi uupumukseen ajaudu.

Näin Marko Keränen vastasi Ylen kysymykseen:

"Se ikään kuin sitoo, että joutuu olemaan aika aktiivisesti siellä. Luulen, että se saattaa väsyttää."

No sitähän me yli-ikäiset someilijat olemme sanoneet jo pitemmän aikaa. Miten joku jaksaa tehdä päivän töitä, kun illan viimeinen tviitti singahtaa esiin klo 2:48 ja aamun ensimmäinen on aalloilla jo klo 5:12? Puhumattakaan siitä, että samainen henkilö saattaa perinteisen työpäivän aikana lähettää useita kymmeniä päivityksiä.

Kaikkialle soluttautunut kiire saattaa sekin saada yhden osaselityksen somen käytöstä. Jospa sosiaalisen median käyttöä on jouduttu miettimään ja vähän rajaamaan niin arkisesta syystä, että joskus pitää tehdä varsinaisia töitäkin.

Mikään ei uuvuta niin kuin tekemättömät työt.

Asenteen saa valita

Hyvä kun tuli taas kirjoittaen luodattua omia mielenliikkeitään.

Ei minua oikeastaan ärsyttänyt Ylen uutisotsikko vaan pari tahoa, jotka innolla levittivät iloasanomaa eteenpäin. Aiemman kokemuksen perusteella arvaan  jarrumiesten ja -naisten hurranneen: no nyt siitä pirulaisesta päästään! Enkä siis tarkoita itseäni vaan sosiaalista mediaa.

Mutta antaa niiden jarruttaa, joita kaikkinainen liike huimaa. Monia muita vapauksiamme on rajoitettu, mutta asenteensa voi jokainen valita itse - myös sosiaaliseen mediaan.

Itsekin pohdiskelin tällä palstalla ennen lomaa, joko some lakastuu. Nyt kun alan toipua lomaltapaluun aiheuttamasta sekavuudesta, some ei väsytä yhtään.  Käytän sitä tosin taas vähän eri tavalla kuin esimerkiksi viime keväänä.

Googlasin äsken itselleni viestintäviisautta vuosikymmenten takaa. Löysin Wiion lait tällä kertaa jutusta, jonka Helsingin yliopisto oli julkaissut verkkosivuillaan, kun emeritusprofessori Osmo A. Wiio vuonna 2008 täytti 80 vuotta.

Taas kerran päätän, että alkavalla työkaudella pidän mielessäni Wiion 4. lain:

"Mitä enemmän viestitään, sitä huonommin viestintä onnistuu."

Emeritusprofessori muuten suosittaa syntymäpäivähaastattelussa, että hänen lakejaan ajateltaisiin opeiksi toimittajille:

"Pitäisi muistaa ottaa asioista selvää ja kirjoittaa sen mukaan, miten asiat ovat eikä arvailla omia."

Kirjoita sitä, mitä ostaja tahtoo lukea.

Kauppalehti.fi julkaisi tänään Marco Mäkisen mielenkiintoisen blogikirjoituksen Tämä tarina on valitettavasti tosi. Aika mielenkiintoisia kommenttejakin se näyttää keränneen.

Mäkisen mukaan yhä useampi yritys haluaa kertoa oman tarinansa:

"Nyt kun meillä on jo nämä arvot ja visio kirjattuna ylös, niin voisitteko te tehdä meille tarinan. Mielellään johonkin tosi kivaan formaattiin?"

Mäkinen ei pidä ongelmana sitä, että yritykset yrittävät hyödyntää tarinankerrontaa. Vika on siinä, miten huonosti asiassa usein onnistutaan.

"Jotta tarinat muistettaisiin, niistä pitäisi tehdä mehukkaampia."

Sama koskee minusta vähän muutakin viestintää kuin yritystarinoita.

Faktojen vankilassa

Marco Mäkinen on maineikkaan mainostoimiston toimitusjohtaja ja arvostettu brändiasiantuntija. Tuntui lohdulliselta lukea hänen kuvaustaan tarinoiden tilaajien ajatuskulusta:

"Mutta meidänhän on pakko kertoa totuus, eikä mitään muuta kuin totuus, eikö totta."

Sama laulu on minulle tuttu kirjoittajavalmennuksista: faktat, vain faktat, kaikkein mieluiten kaikki faktat kaikille. Tee siinä sitten mehukasta tekstiä - tai opeta toisia tekemään!

Rohkeusko pettää?

Marco Mäkisen postaus auttoi minua ymmärtämään hieman paremmin, miksi myyvän kirjoittamisen taitoa ei juuri haluta yrityksissä kehittää. Ei haluta, välitetä tai uskalleta, vaikka toisaalta sanotaan, ettei enää ole varaa ostaa tekstejä entiseen malliin mainos- ja viestintätoimistoilta.

Ehkä kysymys on nimenomaan uskalluksen puutteesta.

On turvallista puhua paatoksella esimerkiksi siitä, miten asiakaspalveluun pitää saada 'myynnillisempää' otetta. Kukaanhan ei kuitenkaan tajua, mitä se käytännössä tarkoittaa. Silloin faktat pysyvät faktoina - ja kirjoitustyyli suunnilleen samana kuin kunnallisissa kuulutuksissa 60-luvulla.

Ainoat rajat, mitä tohditaan rikkoa, ovat kielioppisäännöt. No - jotkut sentään puhuttelevat asiakasta meilien alussa mielestään räväkästi: heippa, moikka moi, moro....

Valmiita mestareita?

Keväällä lanseeratut Mestariluokka-valmennukset ovat herättäneet ilahduttavasti kirjoittajien kiinnostusta. Kaikille halukkaille  työnantaja ei tosin toistaiseksi ole luvannut aikaa eikä etenkään rahaa vuoden kestävään valmennusohjelmaan.

Yksi tarjolle tuoduista teemoista sai kuitenkinselvästi muista poikkeavan vastaanoton. Mestariluokka myyntikirjoittajille ei tuonut meille yhtä ainutta kyselyä.

Scription yhteydenottoihin vain muutamat suhtautuivat niin positiivisesti, että pyysivät palaamaan asiaan myöhemmin. Ylivoimaisesti yleisin vastaus oli, ettei kyseiselle koulutuksella ole tarvetta.

Rohkenen olla eri mieltä. 

Hyvä teksti myy

En väitä, että tarvetta olisi nimenomaan minun vetämälleni valmennukselle. Jotain myyntikirjoittamisen taidolle pitäisi tässä maassa kuitenkin tehdä.

Jokainen voi päivittäin todeta tilanteen. Myynti-  ja markkinointitekstien laatu tuskin on keskimäärin edes tyydyttävä.

Pienilläkin parannuksilla olisi helppo erottua edukseen.  Elokuun alussa myynti&markkinoinointi -lehden toimituspäällikkö Oili Valkila kirjoitti otsikolla Kieli taipuu, miksei kynä?

"Myynnin ja markkinoinnin ammattilaiset ovat supliikkia väkeä. Osuva sana löytyy hakematta ja nasevat sutkaukset lasahtelevat puheissa. Usein kuitenkin vaikutelma supliikista häviää, kun tartutaan kynään tai hiireen. Kielen säännöt yhdyssanoista viivojen käyttöön, pilkkuihin ja pisteisiin tuntuvat kadonneen."

Oikeakielisyys on tosiaan tärkeä osa tekstin - ja myynnin - laatua, mutta vain yksi osa. Toinen, vähintään yhtä tärkeä asia on, että kirjoittaja osaa ottaa huomioon, kenelle kirjoittaa.

• Loppujen lopuksi myynti- ja markkinointitekstit punnitaan siinä, käykö kauppa vai ei.

Myyntikirjoittajien Mestariluokkaa ei ole vielä lopullisesti haudattu. Mutta valmennuksen esittelyteksti menee kyllä uusiksi. Se on tarkoitus kirjoittaa Marco Mäkisen neuvon mukaisesti - siis mehukkaammaksi

Monet kuvittelivat sosiaalisen median avaavan bisnestaivaan portit. Ja varmasti ne muutamille ovat avautuneetkin. Suuri taloudellinen läpimurto on silti yhä näkemättä.

Itse olen nähnyt sosiaalisen median mielenkiintoisimmat mahdollisuudet koko ajan julkisella ja kolmannella sektorilla. Valtio, kunnat, kuntayhtymät, kirkko ja järjestöt ovat vain toistaiseksi tyytyneet aika tavanomaisiin, etten sanoisi arkoihin kokeiluihin.

Vapaamuotoisen kansalaistoiminnan näytöt ovat nekin vielä aika vähissä.

Jos tärkeisiin asioihin onkin joukolla tartuttu, törkykirjoittelijat ovat turhan usein pilanneet yrityksen.

Esimerkiksi sopii vaikkapa Facebook-liike vammaisen Samun luokkaretken puolesta. Samu pääsi toki lopulta hienolle retkelle. Kaikkea muuta kuin hienoa oli kuitenkin lähetellä hänen oppilaitokseensa uhkauksia ja haistatteluja.

Some vaikuttaa jo
kaikkien elämään

On enää turha enää pitää palaveria siitä, mennekö Facebookin vai  Twitteriin vai eikö mennä minnekän.

Sosiaalinen media on jo osa sitä yhteiskuntaa, jossa me elämme ja toimimme.

Yrityksillä, yhteisöillä ja valveutuneilla kansalaisilla tuskin on muuta vaihtoehtoa kuin lähteä mukaan - ellei muuta niin luotaamaan niin uhkan kuin toivon enteitä.

Sosiaalinen media saattaa myös Suomessa joutua kasvokkain todella vakavien asioiden kanssa. Tai on jo joutunut. Ne ovat tapahtumia ja ilmiöitä, joita kukaan täysijärkinen toivoisi - ja joita useimmat some-ekspertit eivät ole osanneet tai välittäneet ennustaa.

On myös esimerkkejä siitä, miten sosiaalista mediaa on hyödynnetty hyviin tarkoituksiin

Pahaa vastaan on
lähdettävä joukolla

Sosiaalisen median suureen sisällölliseen muutokseen ja vielä suurempaan muutostarpeeseen ovat viitanneet monet merkit.  Osaa niistä ei enää parhaalla tahdollakaan voi pitää heikkoina signaaleina:

• Norjan verilöylyllä oli liittymäkohtia nettiin.
• Englannin mellakoissa on tärkeänä aseena ollut älypuhelin BlackBerry.
• Oman maamme kouluampujat viettivät ennen hirmutekojaan vilkasta nettielämää?
• Ennen ja jälkeen huhtikuun vaalien kaikki mahdolliset kommenttipalstat täyttyivät paitsi typeristä, myös käsittämättömän aggressiivisista kannanotoista ja herjoista.

Tuo kaikki on jo faktaa. Visioksi on suomalaisessa somessa vielä jäänyt äärimmäisen pahuuden ja suvaitsemattomuuden vastainen massiivinen nettiliike.

Tarvitsemme kiireesti suvaitsevuuspuhetta, joka voimallaan ja viisaudellaan peittoaa vihapuheen.

Netti ei ole kaiken koetun pahuuden ja väkivallan syy. Mutta se on päivä päivältä tärkeämpi taistelutanner hyvän ja pahan välisessä ikuisessa mittelössä.

Yhteiskuntaviestintää
sosiaaliseen mediaan

Yhteiskuntaviestintää on kaikki kansalaisten hyvinvointia lisäävä ja yhteiskuntaa hyödyttävä voittoa tavoittelematon viestintä, jolla pyritään vaikuttamaan kohderyhmien tietoihin, asenteisiin ja käyttäytymiseen.

Noin määrittelee Yhteiskuntaviestinnän yhdistys YVY. Kun kyseessä on voittoa tavoittelematon viestintä, rahaa on yleensä käytettävissä aika rajallisesti. Toisaalta ei-kaupallisessakin toiminnassa seurataan yhtä tiiviimmin tulosta.

Mitkä Suomessa olisivat ne tahot, jotka näyttäisivät oikein reippaasti mallia yhteiskuntaviestinnästä sosiaalisessa mediassa?

Somessa jos missä resursseiksi on mahdollista rekrytoida myös niin sanottuja tavallisia kansalaisia monen hyvän asian sanansaattajiksi.

Sosiaalisen median varhaiset omaksujat eivät välttämättä ole niitä, jotka tarttuvat täydellä sydämellä presidentti Martti Ahtisaaren esittämään vetoomukseen:

"Nyt pitää hyvien, suvaitsevien ihmisten rohkaista mielensä ja vastustaa äänekkäästi suvaitsemattomuutta ja ääriliikkeitä."

Enää ei riitä, että sosiaalisessa mediassa puhutaan sosiaalisesta mediasta tai uusimpien älypuhelimien ja tablettien omainaisuuksista. Kepeässä ja kivassa somessa on totiset paikat.

Mitä tulkita sellaisia signaaleja kuin Botéllon-piknikit tai kaljakellunnat? Entä jos eräänä päivänä  ei ilman järjestäjää syntyvien tapahtumien tavoitteena olisi Suomessakaan enää pelkkä hauskanpito?

Vapaaehtoisten 'siivouspartioiden' syntyä voisi ohjata oikealla yhteiskuntaviestinnällä. Harmittoman piknikhengen aika saattaa olla somessa ohi.

Hallinnon tekstit luetaan
yhä useammin ruudulta.

Helsingin kaupunginhallitus piti kokouksen ilman papereita, otsikoi Helsingin Sanomat tänä aamuna.

Se oli hyvä uutinen. Kun paperia kuluu vähemmän, kaupungille on luvassa satojentuhansien eurojen säästöt vuodessa. Tosin uusi kokousjärjestelmä maksaa viisi miljoonaa. Ympäristön näkökulmasta suuntaus on joka tapauksessa oikea.

Helsingin sähköinen kokousjärjestelmä petti, Hesari jatkoi jo muutaman tunnin kuluttua. Ympäristölautakunnan kokous oli jäänyt pitämättä, kun kaikki osallistujat eivät päässeet kirjautumaan järjestelmään.

Tekniset ongelmat varmasti pystytään ratkomaan, mutta miten mahtaa olla esittelijöiden ja päättäjien lukutaidon laita. Sekin vaatisi luultavasti pientä päivitystä.

Paperilta tai ruudulta -
yhdentekevääkö muka?

Helsingin kaupungin paperittomat kokoukset ovat vain yksi esimerkki siitä, miten lukeminen siirtyy printistä tietokoneen ruudulle. Monet väittävät silmä kirkkaana, ettei se mitään haittaa.

Ketä haittaa, ketä ei. Oikeaoppista nettitekstiä tai sosiaalisen median statuspäivityksiä silmäillessään kukaan tuskin ikävöi paperia.

Esimerkiksi Helsingin kaupunginhallituksen esityslistat ovat hieman toinen juttu. Kannattaa käydä katsomassa.

Helsingin Sanomien mukaan Outi Ojala tunnusti turvautuneensa maanantaisessa kaupunginhallituksen kokouksessa vielä muistilappuihin. Hän kertoi, ettei työskentely ollut nyt hirveän sulavaa, kun piti jatkuvasti poukkoilla eri näkymien ja muistiinpanojen välillä.

Noin sanoo siis kokenut, pitkään kansanedustajanakin toiminut poliitikko. Hänestä on vuosien mittaan täytynyt harjaantua ammattilukija. Esityslistoja on varmaan tullut luettua tuhansittain.

Suvaitsevuutta
tietoyhteiskuntaan

On hienoa, että Outi Ojalan kaltainen henkilö  tohtii julkisesti tunnustaa ruutulukemisen tuottavan hankaluuksia.

Ikärasistien on tässä asiassa viisasta pitää ajatuksensa omana tietonaan. Joka tuutista kun huudetaan, että meidän varttuneiden pitäisi pysyä työelämässä mahdollisimman pitkään.

Jos senioreiden todella halutaan jäävän eläkkeellä vähän myöhemmin kuin ovat ehkä itse haaveilleet, heitä on myös arvostettava - puutteineen päivineen. Me kaikki emme vielä ole tietoyhteiskunnan syntyperäisiä kansalaisia.

Itse uskon, että työ- ja elämänkokemus paikkaavat sitä, ettei näppistyöskentely ole ihan sirkustaiteen tasoa. Jos näytöltä toiselle - ja välillä muistilappuihin - siirtyileekin vähän verkkaisemmin, aivojen tietojenkäsittelytaito voi yhä olla aika nopeaa ja tehokasta, jopa viisasta.

Hankala teksti aina
vain hankalampaa

Verkkoajan alkuvuosista lähtien on tiedetty, että ruudulta luettava teksti pitäisi kirjoittaa toisin kuin perinteinen paperiteksti. Vähin erin sitä on nettisivuilla opittu - ja sisäisissäkin verkkopalveluissa parhaillaan opetellaan.

Esimerkiksi oppimateriaaleissa näkee yhä vanhaa ongelmaa: verkko-opetus innostaa niin, ettei kirjoitusvalmiuksia malteta siinä huumassa päivittää ruutulukemisen asettamien vaatimusten mukaiseksi.

Jos tekstit on vanhastaan ollut tapana kirjoittaa pitkiksi, vaikeaselkoisiksi ja tylsiksi, tilanne ei ainakaan parane siitä, että ne on nyt luettava ruudulta.

Ruutulukemisen tuomat haasteet ovat erityisen kovat julkishallinnolle. Onhan sillä niskassaan hallintolain 9. pykälään sisältyvä määräys:

"Viranomaisen on käytettävä asiallista, selkeää ja ymmärrettävää kieltä."

Ihanteeksi sopii
hyvä yleiskieli

Jopa esityslistoja ja pöytäkirjoja lukevat monet muutkin kuin päättäjät ja virkamiehet. Niistä on kiinnostunut media, joskus myös tavalliset kansalaiset.

Hallinnon asiakirjoissa tai yleensäkään arkiteksteissä ei tarvitse tavoitella taivaita. Riittää, että asiat on ilmaistu hyvällä yleiskielellä - kohtalaisen selkeästi ja sujuvasti.

Esimerkiksi esityslistojen lukeminen tulisi paljon helpommaksi, kun päätösesitysten kirjoittajat saisi toviksi pysähtymään ruutulukemisen perusteiden äärelle. Omista kokemuksistaan jokainen voi ammentaa riittävän viisauden.

Asiantuntijoiden helmasyntinä on vahtia mustasukkaisesti tekstiensä sisältöä - tiedättehän: "Siitä ei sitten pilkkuakaan muuteta..."

Lukemisen helppouteen tai vaikeuteen vaikuttaa paljon tekstin rakenne ja rytmi. Ne ovat vähintään yhtä paljon visuaalisia kuin verbaalisia asioita. Pienet muutokset kirjoittamisessa tuntuisivat merkittävinä hyötyinä lukemisessa.

On upeaa, kun pääsee oikein pahoille pukareille osoittamaan, ettei luettavuuden vaatimus uhkaa heidän rakkaita faktojaan. Osan niistä kirjoittajat saisivat jopa mieluusti pitää ihan vain omana tietonaan.

• Esityslistat selkeiksi - valmennus päätösesitysten kirjoittajille